Automatka Puolaan ja Tsekkoslovakiaan 1971

Huolella oli suunniteltu matkaa rautaesiripun taakse Puolaan ja Tsekkoslovakiaan. Viisumit ja passit oli hankittu hyvissä ajoin. Matkalle olimme lähdössä Tuula, Kari, Risto ja minä (Kaarina). Kari ja Tuula olivat ostaneet uuden auton Sunbeam. Sen katolle saimme mahtumaan teltat ja muut leiriytymiskamppeet. Tuula ja Kari tulivat Oulusta ja me liityimme matkaan Raahesta. Lapsille oli saatu hoitaja.

Koska kaikki neljä olimme tupakoitsijoita, niin sovimme, että emme polta autossa varsinkin, kun se oli uusi. Ei taidettu päästä Kokkolaan asti, kun jo sätkät sauhusivat auton sisätiloissa. Olimme ajamassa Turkuun, josta menisimme lautalla Tukholmaan. Arvelimme, että aterioisimme sitten lähempänä Turkua, mutta nälkä alkoi vaivata ja niin etsimme rantapöheiköstä sopivan leiriytymispaikan jo Oravaisissa.

Turkuun matkatessa huomasimme, että autossa oli liikaa painoa ja siksipä iskunvaimentimet olivat kovilla. Tuulalla oli eniten kampetta mukana, joten panimme Porista Ouluun menevään postiin paketin Tuulan vaatteita sekä retkipöydät ja
- tuolit.  Jopa keveni.

Taidettiin sittenkin matkustaa lautalla Naantalista. Meillä ehkä oli hytit, kun nukkuakin täytyi. Seuraavana päivänä Tukholmassa kierreltiin vanhassa kaupungissa ja kuninkaan linnan pihalla.

 Kuvassa Kari, Tuula ja minä Tukholman vanhassa kaupungissa.

Meitä ei pelottanut tanassa seisova kuninkaan vartija.

Risto ja Kari kuninkaanlinnan terassilla Tukholmassa.

"Kaarina Villen tytär"  Kalmarin linnan pihalla ja "Risto Einon poika" matkamme jossain kohteessa luostarin pihalla.

Etelä-Ruotsissa Skånessa ihastelimme unikkoniittyjä. Oli poimittava kimppu.

Ruotsin puolella poikkesimme vielä Kalmarin linnaan. Sieltä ajoimme samana päivänä Ystadiin asti, josta nousimme laivaan ja pääsimme nukkumaan hyttiin. Laiva keinui ja ainakin minulla oli hutero olo. Aamulla saavuimme Puolan satamakaupunkiin nimeltä Świnoujście, josta sitten jatkoimme 104 km  kaupunkiin nimeltä Szczecin.

Monta vuotta myöhemmin v. 2010 tein autoreissullamme saman laivamatkan, mutta  toiseen suuntaan

70-luvulla itäblokin maihin ei voinut viedä maan valuuttaa. Siksi meillä oli dollareita, joita oli tarkoitus vaihtaa paikan päällä. Olimme jopa ajatelleet vaihtaa niitä pimeästi paremman kurssin toivossa. Niinkin hurja suunnitelma oli käynyt mielessä, että piilottaisimme dollareita auton moottoriin tai johonkin sen tapaiseen. Onneksi ei tehty niin, sillä kaikilla raja-asemilla oli todella tiukat tarkastukset auton pohjia myöten. Mukana oleva rahamäärä oli rajoilla ilmoitettava mennen tullen, mikä tarkoitti sitä, että kaikki maan valuutta oli tuhlattava itse maassa, kun sitä ei saanut viedä pois.

Meille näytti käyvän tuuri, sillä pian satamasta maaseudulle päästyämme ja pienen kylän kohdalla baariin pysähdyttyämme pari miestä tuli tekemään valuutan vaihtoa kanssamme. Sopimuksen mukaan olisimme saamassa hyvän diilin, mutta miehen plärätessä zloty-pinkkaa toinen alkoi huutaa polizai, polizai. Me tietysti nappasimme rahat ja miehet lähtivät pakoon. Laskimme rahat. Vaihto oli tapahtunut käyvän valuutan mukaisesti. Meitä ei siis varsinaisesti huijattu, mutta tavallaan kyllä.

Se miksi olimme pysähtyneet, johtui siitä, että olisimme halunneet käydä baarissa ottamassa jotain aamiaista tai edes juomassa jotain. Haju oli niin luontaantyöntävä, joten en muista että olisimme mitään ostaneet.

Jatkoimme Szczeciniin. Kaupungista jäi mieleen täydet raitsikat ja bussit ja niissä matkaavat synkeät ihmiset. Kaikki näytti ankealta ja oli kuin oltaisiin tultu ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin. Miehet menivät käymään turistitoimistossa Tuulan ja minun jäädessä autoon odottamaan. Kun ympärille alkoi kerääntyä miesjoukko, niin lukitsimme ovet ja ikkunat. Länsiautomme herätti kaikkialla huomiota ja keräsi miehiä ja poikia tuijottelemaan.

Koska olimme pelänneet autossa, niin miesten tulo helpotti, mutta kun sitten jatkoimme matkaa, niin hirvitti automme kylkeen kiilaavat muut autot, joista  heiluteltiin rahanivaskoja. Puolassa oli nostettu vastikään hintoja ja sen seurauksena oli ollut paljon lakkoja ja mielenilmauksia. Varsinkin pohjoisen satamakaupungit olivat levottomia.

Yritimme saada kaupasta virjoitusjuomaa, mutta liki tyhjillä hyllyillä oli vain jotain ketsupin kaltaista juomaa. Myöhemmin opin pyytämään soda wodaa eli soodavettä.

Emme olleet vielä tarvinneet telttoja emmekä niitä ottaneet esille nytkään, kun tulimme Poznaniin. Otimme huoneet hotelli Merkurystä. Se ei ollut hassumpi, mutta lämmintä vettä ei tullut ja kylmä suihkukin oli laihan puoleinen. Hyvää palvelu oli kuitenkin, sillä Tuulan hotellille unohtama villatakki lähetettiin hänelle Suomeen.

Poznań on Puolan vanhimpia kaupunkeja. Emme kierrelleet siellä vaan illalla menimme hotellin ravintolaan. Minulla oli Marimekon mustavalkoraitainen yöpaita ja  yöpaita se oli Tuulallakin, kun menimme alakerran ravintolaan "iltapuvuissamme".  Menivät täydestä. Eihän muulla porukalla ollut kummosetkaan vaatteet. Mutta tanssia he osasivat. Nuoret rokkasivat sydämen kyllyydestä ja ihan oikeaoppisesti. Meillä ei ollut mitään  asiaa tanssilattialle vaatimattomine taitoinemme oli iltapuku tai ei.

Poznanista jatkettiin matkaa seuraavana päivänä Wroclawiin. Kaupunki sijaitsee Oderjoen varrella. Kaikki talot olivat harmaita ja niissä oli luodin reikiä. Kaupunki sijaitsee Oderjoen varrella. "Toisessa maailmansodassa puna-armeija piiritti kaupunkia kolme kuukautta, ennen kuin se antautui 6. toukokuuta 1945. 70 prosenttia kaupungista tuhoutui taisteluissa. Voittajavaltojen Potsdamin sopimus antoi kaupungin Puolalle. Saksalaisväestö - vuoden 1910 väestönlaskennassa 96 % kaupungin asukkaista - siirrettiin länteen nykyisen Saksan alueelle, ja tilalle muutti puolalaisia muualta Puolasta ja Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta kuten Lvivistä" (Wikipedia).

Ravintoloita ei ollut matkallamme tarjolla kuten nykyisin vaan ne olivat aina etsimisessä. Löydettiin jonkun tasoinen ravintola, jossa tilauksemme meni aivan päin prinkkalaa. Olisimme halunneet kolme jäätelöä ja yhdelle jotain muuta ehkä kahvia. Tarjoilija toi tilauksemme jaettuna kolmeen lasiin. Jäätelö ja lasi menivät kieliongelmien vuoksi sekaisin. Englantiahan ei juuri missään osattu. Saksalla tultiin toimeen ja olihan tämäkin kaupunki ollut ennen osa Saksaa.

Vasemmalla kuva Stettinin pohjoispuolella sijaitsevasta kaupungista  Gorzow.

Oikealla minä, Tuula ja Kari Wroclawissa.

Wroclawissa yövyimme teltassa leirialueella. Kävimme syömässä keskustan ravintolassa, josta sitten tilasimme taksin viemään meitä leirialueelle. Kuski ajatteli ajattaa meitä pitempää reittiä saadakseen enempi zlotyja. Todella kauan hän ajoi ja olimme jo hieman huolissamme, minne hän meitä kuskaa. Päästiin kuitenkin perille. Nukkumisesta ei vaan tullut juuri mitään, sillä Varsovan liiton koneet ujelsivat teltta-alueen yli pitkin yötä. Kenttä oli vieressä.

Koska Varsova ei osunut reitillemme Prahaan mennessä, niin se meinasi jäädä katsomatta. Tiukan äänestyksen tuloksena poikkesimme sinne kuitenkin ja kannattikin. Minä ainakin äänestin puolesta.

Varsovassakin yövyimme teltassa. Iso melko hyvin varustettu camping-alue ei ollut kaukana keskustasta. Saimme vähän pyykättyäkin.   Varsovan läpi virtaa Veikseljoki.

Tutustuimme kaupunkiin autollamme. Mieleen jäi Stalinille omistettu "Stalinin torttu"  Kulttuurin ja tieteen palatsi, jonka ohi ajoimme usein. Vanhassa kaupungissa (Stare Miasto) ja sen toriaukiolla katsoimme historiallisen filmin Varsovan pommituksista. Oli vaikuttava.

 Vanhan kaupungin katusoittajia  Varsovassa.

Reissussa rähjääntyy, mutta kovin on rähjäinen taustakin. Stare Miasto.

Chopinin patsas Lazienkin puistossa Varsovassa. (kuva on revennyt patsaan kohdalta)

Onnelliset bensa-aseman löytäjät Kari, Tuula ja Risto. Jos oli vaikea löytää ruokapaikkoja niin vaikea oli  löytää bensa-asemiakin -  ainakin sellaista polttoainetta myyvää, josta sai autoomme sopivaa.

Stare Miastossa bongasimme tosi kivan baarin. Saimme seuraamme lääkäripariskunnan, jolta saimme paljon tietoa Puolan silloisesta nykytilanteesta. Englantia ei koulussa juurikaan opetettu, vaan venäjä oli pakollinen kieli. Pariskunta oli kiinnostunut vaatteistamme ja olisivat halunneet ostaa päällämme olevat, mikä ei ymmärrettävistä syistä käynyt meille, mutta lupasimme tulla seuraavana päivänä uudestaan joidenkin vaatekappaleittemme kanssa. Arvata saattaa, että turhaan odotimme heitä. Joku oli varmaan huomannut heidät, ja eivät enää uskaltaneet tulla.

Sen sijaan sain myytyä ihan keskustassa vanhan jo hieman kursitunkin kanekalon-peruukkini. Ne olivat joku vuosi sitten olleet Suomessa muodissa ja halpojakin ne olivat. Olin muodin orjana sortunut ostamaan sellaisen, mutten enää käyttäisi sitä. Kadulla kulkiessa perääni imeytyi nuori mies, josta ymmärsin, että hän halusi ostaa jotain. Minulla oli peruukki kassissa ja myin sen sellaiseen hintaan, että päätimme elää illan leveästi. Meidänhän oli tuhlattava kaikki Puolan rahat ennen rajalle menoa.

Niinpä tilasimme taksin camping-alueelle ja suuntasimme viiden tähden hotelliin  Europejski. Oli kallein ja ehkä vieläkin kallein Varsovassa,  Raffles näyttää sen omistavan. Nyt meillä oli ihan asialliset vaatteet. Toisistamme tietämättä olimme kumpikin Tuula ja minä ostaneet Suomesta sinivalkoiraitaiset marimekot. Minulla oli se päällä ja Tuulalla nyt kaunis keltainen hupullinen jakku. Miehillä oli puvut ja solmiot.

Ravintoalssa oli musiikkia ja vaikka se oli neukkumaisen kolkko, niin ruoka oli hyvää. Olisimme pystyneet maksamaan koko laskun peruukista saadulla rahalla, ellei Risto olisi erehtynyt tilaamaan viskiä. Länsimaisena tuontitavarana sen hinta oli kova, en muista paljonko, mutta pientä riitaa siitä meinasi kehkeytyä.

Taksilla sitten palasimme leirialueelle. Kuljettaja ei meinannut millään uskoa, että olemme menossa teltta-alueelle Varsovan hienoimmasta hotellista.

Ainakin minä olin lukenut Leon Urisin kirjan Mila 18. Se kertoo Varsovan ghetosta. Kävimme katsomassa paikkaa - tosin vain sen muureja.

Puuhun on kiinnitetty menehtyneiden juutalaisten nimiä. 

Tässä törsätään peruukkirahoja hotelli Europeijskissä.

Parkkialueella Varsovassa näytti autokanta olevan yhtenäistä.

Etelä-Puolaa kohti mennessä maisemat muuttuivat viehättäviksi. Pysähtelimme kylissä ja joimme kahvit baarissa, jossa tarjoilija huljautti lasit raanan alla sen kummemmin tiskaamatta. Lasin pohjalle pantiin pöönit ja kuumaa vettä päälle. Olipa ikävä oikeaa kahvia.

Pitkällisten ja vaivalloisten rajanylityksen tulliselvitysten jälkeen olimme Tsekkoslovakian puolella. Vaikka ankeaahan sielläkin oli, niin tuntui kuin olisimme pelastuneet sivistyksen pariiin. Oli värejäkin. Puolasta ne tuntuivat puuttuvan. Mistähän lie puolalainen elokuvaohjaaja  Kieslowski on saanut idean tehdä elokuvat, joiden nimet ovat sininen, punainen ja valkoinen. Minulle jäi Puolasta mustavalkoinen mielikuva. 

Praha oli jo silloin v.1971 kaunis kaupunki. Vanhat rakennukset olivat hyvin säilyneet, sillä vaikka siellä käytiin toisen maailmansodan aikana taisteluja sen ollessa Saksan miehittämä, niin pahoja vaurioita ei tullut. Kultaiset kupolit ja sillat olivat silloinkin tunnusmerkillistä kaupungille.  Juutalaisille se oli kyllä kovaa aikaa. Vltavajoki virtaa kaupungin läpi.

Parkkeerasimme joen itäpuolen rantakadulle, jonka nimi oli silloin jonkun kommunistin mukaan.  Kadun varrella oli iso kansanruokalan tapainen paikka, jossa muistan syöneeni gulassia. Rajalta päästyämme oltiin jo saatu erinomaiset voileivät,  Risto muistaa, minä en.

Majapaikkamme oli joen rantaan ankkuroitu laivahotelli nimeltä  Admiral ja näyttää olevan siellä edelleen. Kyllä meiltä sielläkin yritettiin ostaa jotain tai vaihtaa rahaa, mutta meille se kiintiö oli täynnä.

Aamiaiseksi olisimme halunneet keitettyjä munia, mutta saimme raaát munat pikarissa. No maassa maan tavalla.

Tsekkoslovakiassa Kari sairastui flunssaan. Hän pääsi ilmaiseksi lääkäriin ja sai dropit. Olivat varmaan vahvat, sillä hetipä mies paranikin. Olimme todella otettuja siitä, miten hyvin sairaustapaus hoidettiin. No nythän se hoituisi yhtä hienosti maksuttomalla eurooppalaisella sairaanhoitokortilla.

Vltavajoki ja laivahotellimme. 

Admiral laivahotelli oli viihtyisä.Telttailu oli jätetty tauolle kuten kuvasta näkyy.

Prahan katukuva oli selvästi värikkäämpää mitä Puolassa.

Risto sulautui hyvin katukuvaan. Meitä ei Prahassa toljotettu kuten Puolassa.

Koska vietimme vain kolme päivää Prahassa ja siellä on paljon nähtävää, ostimme opastetun matkan. Nainen selosti englanniksi, mutta olisi ollut ihan sama vaikka olisi puhunut tsekkiä, sillä hän lausui ihan kummasti englantia. Me kaikki nyt sentään osasimme jotenkin englantia, mutta vain vähän ymmärismme naisen puheesta. Bussi kuitenkin kuljetti meitä nähtävyyksiltä toisille, joten saatoimma jättää auton laivan parkkiapaikalle.

Hradčany eli linna-alue oli yhtä upea silloin kuin vuonna 2014, jolloin kävin Prahassa uudelleen.  Vanha kaupunkikin (Stare Mesto) oli säilynyt samanlaisena, mutta ravintoloita tietysti on tullut useita. Silloin niitä oli vielä harvassa, mutta kuuluisa
U Fleku, ravintola, josta saa mustaa olutta oli paikallaan silloinkin. 

Kävimme Prahan uimahallissa, jossa saimme pestyä matkan pölyt kunnolla.

Linna-alueelta on upeat näkymät alas kaupunkiin.

Linna-aukiolla vartioidaan presidentin linnaa. Ludvík Svoboda oli silloin sosialistisen maan presidentti.

Mielenkiintoinen  oli Golden Lane Lane linna-aukion vieressä. Franz Kafkalla oli oma nimetty talo. Pieniä työpajatyyppisiä butiikkeja oli vieri vieressä.

Golden Lanelta tultua oltaisiin haluttu käydä sotamies Svejkin kuppilassa. Karilla oli tietoa siitä. Silti emme sitä löytäneet. Kuljimme taksilla pitkin ja poikin, mutta kuski ei löytänyt paikkaa. Nyt Sveijkin nimeä kantavia  ravintoloita on pilvin pimein.

U Fleku on kuuluisa ravintola Prahassa. Kuuluisa se on mustasta oluestaan. Minäkin tässä poseeraan oluttuopin kera, vaikken sitä juonutkaan. En koskaan pystynyt juomaan olutta migreenini vuoksi.

Nyt on lähdön aika.

Tässä olemme poistumassa Prahasta. Kukkulalla vannoimme, että tänne palataan. Luultavasti jokainen meistä on näin tehnytkin.

Tsekkoslovakiasta Itä-Saksaan mennessä minulla oli vielä rahaa, josta oli päästävä eroon. Rajakaupungin kaupat olivat niin surkeita, että vaikka kuljin katua edestakaisin, en tahtonut löytää mitään ostettavaa. Muistan joitain lankarullia miettineeni. Vihdoin sentään huomasin pienen peltisen linja-auton, joka onkin osoittautunut kestäväksi ja mukavaksi leikkikaluksi. Kauniit kristalliset pikaritkin sain ostetuksi.

Matkustimme Itä-Saksan läpi Länsi-Berliiniin. Matkasta jäi mieleen tirolilaistyylinen ravintola. Kun sitten saavuttiin Länsi-Berliiniin, niin ymmärsin mitä tarkoittaa kulttuurishokki. Oli ilta. Neonvalot loistivat. Vilkas liikenne kalliine autoineen sokeerasi. Pulmana oli löytää tästä valtavasta miljoonakaupungista camping-alue. Niinpäs pysähdyttiin kadun varteen ja eikö kysymään. Paikalle sattui nuori mies äitinsä kanssa. Se olikin onnenpotku, sillä he tarjosivat omaa kesäasuntoaan meidän käyttöömme. Sinne ei ollut pitkäkään matka. Sitä ennen käytiin heidän kanssaan syömässä ravintolassa. Meillä oli paljon juteltavaa, kun kerroimme matkastamme ja he muuristaan. Sukulaisia oli jäänyt toiselle puolelle.

Kesäasunto oli 2-kerroksinen kivitalo esikaupunkialueella. Huonekaluja ei juurikaan ollut, joten nukuimme lattiallla. Tuula sotteli pianoa. Huvilalla oli joku muukin ulkomaalainen. Aamulla joimme kahvit huvilan puutarhassa omenapuiden alla. Oli todella mukava ilmainen majoitus. Perheen poika soitti puhelun vuosia myöhemmin, kun oli Suomessa käymässä Helsingissä. Koska Kari asui silloin  Helsingissä, annoin hänen numeronsa.

Tietysti meidän piti käydä päivävisiitilla Itä-Berliinissä. Se olikin sitten seikkailu. Rajanylityspaikka Checkpoint Charlie oli tungokseen asti täynnä väkeä. Passien tarkastuksessa Risto otettiin syrjään ja vietiin lähempään syyniin. Me muut tietysti hermoilimme, kun hän viipyi ja viipyi. Viimein hän saapui ja kertoi, että passissa oli ollut epämääräisen näköinen leima. Raahessa olivat leimatessa hieman liikauttaneet leimasinta ja se oli näyttänyt kaksinkertaiselta. Se oli niin pieni ero, ettei me oltu sitä itse huomattu eikä muillakaan raja-asemilla siitä oltu huomautettu. Nyt sitten Risto jäi kiinni, kun yritti lännestä itään. Kuka hullu sellaista olisi edes tehnyt.

Aikaahan siinä tuhraantui, vaikka olimme autolla. Nyt oli sitten etsittävä Suomen kaupallinen edustusto Itä- Berliinistä. Kun elettiin aikaa ennen internetiä, niin kyllä oli etsimistä ja odottamista. Sen verran jäi kuitenkin aikaa tutustua Itä-Berliiniin, että käytiin televisiotornissa, joka oli valmistunut  vähän ennen matkaamme v. 1969. Se on 204 m korkea ja vieläkin Euroopan neljänneksi korkein rakennus. Jonottaminen sinne vei meidän vähäisestä ajasta oman siivunsa. Sen verran nyt kuitenkin nähtiin, että ero muurin eri puolilla oli valtava. Unter den Linden kadun päässä näkyi Brandenburger Tor, joka katkaisi kadun sekä kaupungin.

Berliinin Tiergartenissa oli ja on vieläkin neuvostoliittolainen sotamuistomerkki.

Takaisin päästiin Länsi-Berliinin puolelle hyvin, mutta kun sitten oli aika lähteä Länsi-Berliinistä Itä-Saksan läpi kohti Länsi-Saksaa, niin taas jymähdettiin rajalle. Nyt passiin saatu uusi leima oli epäilyttävä, ja sitä Risto sai kauan selitellä tullissa. Oli kova helle, eikä meillä ollut juotavaa eikä sitä mistään saanut ostaakaan. Istuin katukiveyksellä ja noiduin kaikki tuntemani suomenkieliset kirosanat vartiomiehelle. Hän piti totisen ilmeensä, kun ei tietenkään ymmärtänyt, mutta näki kyllä minun ilmeestäni, etten mitään sulosanoja päästellyt. Oltiin rajalla lännestä itään ja sama juttu. Hassuinta olikin, että tarkkana oltiin, ettei vain  loikattaisi lännestä itään. Ei toisinpäin.  Näkemämme ja kokemamme perusteella ei olisi tullut hulluimmissakaan aatoksissa mieleen loikata itään. Viimein pääsimme jatkamaan matkaa. Itä-Saksan puolella ei saanut pysähtyä.  Janoisina odotimme lännen puolelle pääsyä, jotta saisimme juotavaa. Onneksi ei tullut pissahätääkään, kun ei oltu saatu juotavaa. Mitähän olisi tapahtunut, jos oltaisiin kyykistytty tien poskeen. Karmea ajatellakin.

Kävimme vielä Hampurissa, jossa tavattiin merimieskirkossa Tuulan veli. Punaisten lyhtyjen paikka Reeperbahn kiinnosti tietysti piipahtaa. Annoimme miehille vapaa-aikaa muutama tunti ja ainakin minä menin kampaajalle siksi ajaksi. Miehille riitti saatu vapaus, mutta siihen se kiinnostus jäikin. Kumpikin saapui jo ennenaikaisesti  treffipaikalle. 

Meidän oli matkustettava Saksasta Tanskaan lautalla. Jostain syystä lautan lähtö viivästyi tunneilla. Olimme ostaneet jättikokoisen Martini-pullon. Pelasimme autossa korttia ja otimme välillä huikat pullosta. Olimmehan jonossa ihan laivan sisäänmenon tuntumassa, joten eiköhän sen siitä joku meistä pystyisi ajamaan laivaan. Aika tyhmästi ajateltu, mutta silloin meillä meni aika rattoisasti. En muista, kuka sitten ajoi, mutta kun pääsimme Tanskaan, oli pilkkopimeää ja meidän piti etsiä teltoille paikat. Ja sehän ei olekaan mikään helppo homma Tanskassa!

Kun sitten viimein löysimme pimeässä mielestämme sopivan paikan, oli todella vaikea saada tukikeppejä maahan. Oli kuitenkin onneksi  tasaista. No tietysti oli tasaista, sillä aamulla huomasimme leiriytyneemme keskelle peltoa. Nopeaan tahtiin suoriuduimme matkaan ennenkuin vihainen maatalon isäntä ehtisi paikalle.

Kööpenhaminassa kävimme Tivolissa ja tietysti pornokaupassa. Siihen aikaan ei Suomessa saanut sellaisia lehtiä. Tanska vapaamielisenä maana oli tullut kuuluisaksi pornolehdistä. Miehet selasivat aikansa, mutta mitään ei ostettu.

Tukholmaa kohti ajettaessa muistan meidän pysähtyneen Vättern-järven rannalla Grännassa, josta ostimme herkullista polkagrisiä.

Tukholmasta mentiin lautalla Maarianhaminaan. Siellä nukuimme teltassa leirialueella. Se, miksi jäimme lautalta pois Maarianhaminassa johtui siitä, että Karin työkaveri asui siellä. Hän esitteli meille Ahvenanmaan nähtävyyksiä kuten Kastelholman linnaa ja Pommern-laivaa. Hauska muisto on, kun tyyppi laittoi kenkänsä auton katolle Kastelholman linnalle mentäessä. Se oli nimittäin remontissa ja vain paljasjaloin siellä pystyi kulkemaan. Kun sitten jatkettiin matkaa, niin kengät jäivät. Minne lie lensivät. Siitä opin, ettei koskaan pidä laskea mitään tavaraa auton katolle. Kuvassa minulla on päällä Berliinistä ostamani paita.

Kastelholman linnan raunioilla paljasjaloin. Alakuvassa Tuula ja minä Kastelholman linnan portailla.

Maarinhaminasta  Turkuun vai oliko sittenkin Naantaliin matkustettiin yötä myöten. Emme raskineet ottaa hyttiä vaan nukuttiin ulkona kannen kovilla penkeillä. Heräsin siihen, kun saksalainen porukka tuli ihastelemaan valoisaa yötä.

Meillä vasta opiskelun päättäneillä ja lyhyen työuran tehneillä ei ollut varaa hyvään kameraan ja siksi monet kuvat ovat huonoja. Ajan myötä ne ovat jopa muuttaneet väriä ja osa hieman repeytynyt. Sain kuitenkin omasta mielestäni ihan tyydyttävän näköistä lähes 50 vuoden vanhoista kuvista skannaamalla ne ja hieman käsittelemällä. Otin mukaan kaikki kuvat, koska niitä ei paljon edes ollut. Valokuvaaminen oli siihen aikaan kallista huvia.

Matka oli elämys, vaikka itäblokin maat olivat kurjemmat kuin osasin kuvittellakaan. Mutta matkoillehan mennään saamaan erilaisia kokemuksia ja niitä  tottavie saatiin. Joskus hölmöiltiinkin, mutta annettakoon meille nuorille anteeksi, ja ovathan rikkeet jo vanhentuneetkin.  Tässä kertomuksessa saattaa olla virheitä, sillä muisti noin pitkän ajan kuluttua voi pettää. Nyt tarkemmin ajateltuani matkan reitti olikin eri, sillä taisi olla niin, että ajoimme Poznanista ensin Varsovaan ja vasta sitten Wroclaviin.

Tänä vuonna 2018 olen lähdössä Puolaan Krakovaan ja sieltä jollain pelillä Varsovaan ja muihin kaupunkeihin. Mielenkiintoista nähdä, tunnistanko enää paikkoja. Saksassa ja Tsekeissä olen käynyt uudelleen. Praha oli hyvin tunnistettavissa.