Matkapäiväkirjat

Maailmanympärimatka 2.5. - 6.6.2011

Oulu, Helsinki, Frankfurt, Singapore, Auckland, Rarotonga, Aitutaki, Rarotonga, Auckland, Honolulu, Los Angeles, Las Vegas, Grand Canyon, Las Vegas, New York, Tukholma, Helsinki, Oulu. Pääkohde Aitutaki. Aikataulu.

Lähtö Oulusta samaan aikaan juuri, kun Osama bin Laden tapettu. Turvatoimia tultaisiin siis kiristämään. Sitä ennen olimme joutuneet jo vaihtamaan Tokion Singaporeksi Japanin tsunamin ja ydinlaskeuman vuoksi. Uudessa Seelannissakin oli ollut maanjäristys vastikään. Kaikki mahdolliset luonnonvoimat olivat siis meitä vastaan, kun vielä sairastuin edellisenä päivänä flunssaan, jolta olin säästynyt edelliset 20 vuotta. Matkan aikana USA:ssa oli tornadoja, Islannissa tulivuoren purkaus ja taas jälleen kerran lentoja uhkaava tuhkapilvi.

Kaikesta huolimatta matkamme onnistui kaikin puolin. Sää oli koko ajan hyvä, lennot ajallaan ja matkalaukut saimme jopa Oulunsalon kentällä palatessamme, eivätkä ne jääneet Helsingin kentälle kuten niillä aiemmin oli ollut tapana. Flunssakin tokeni heti alkuunsa, kun kohtasi tropiikin helteen Singaporessa. Mitä nyt vähän korvat aluksi olivat lennon jälkeen tukossa.

Jokainen paikka oli näkemisen ja kokemisen arvoinen sekä samalla erilainen. Kohteissa ei hukattu aikaa hotellihuoneessa olemiseen vaan päivät kuluivat lähinnä kävellen, mutta myös metrolla, junalla, lautalla, pyörällä ja valmiita retkiä tehden. Valokuvia tuli kahdella kameralla otetuksi tuhansia. Tässä vain pieni pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea näimme ja koimme.

Singapore 3.- 6.5.2011

Lähtö Oulusta 2.5. iltapäivällä. Minulla oli kauhea nuha ja pelotti, miten selviäisin pitkästä lennosta. Korva menikin laskussa tukkoon. Frankfurtista lento lähti ajoissa. Saimme kaksi paikkaa kolmesta, joten sain nukkua kahdella penkillä. Matka meni mukavasti, mutta hieman kadehdin sitä miestä, joka hoksasi rohmuta itselleen kolme (!) paikkaa. Perillä Singaporessa odotti sade, ja lentokoneen piti hieman kaarrella sen vuoksi ennen laskeutumistaan. Saimme heti taksin (23,15 SGD). Matka noin 20 km. Sade lakkasi, kun saavuimme hotelliimme Grand Pasific Hotel keskustassa. Oli kuumaa ja kosteaa.

Singaporen arkkitehtuuri on uskomattoman tyylikästä...	ja erikoista. Siisteys kaikessa.	Kaupunkijunan terminaali. Lähtö Sentosan saarelle.

Menimme syömään lähistön katuravintolaan. Vieressä oli Aasian kuuluisin hotelli Raffles. Se on tyyliltään kolonialistinen. Siellä ovat yöpyneet sellaiset kuuluisuudet kuin Kipling, Chaplin ja Lennon. Hotellissa on vain sviittejä. Mikäpäs meitä esti kuvittelemasta sitä omaksi hotelliksemme, kun se siinä vieressä oli kaikessa komeudessaan. Myöhemmin kävimme sisällä. Hotellin Long barissa saa maailman kuulua Singapore Slingiä, ja maapähkinän kuoret edelleen heitetään lattialle. Baarissa oli iloinen meno. Kävelimme sitten Suntec City-kauppakeskukseen. Se oli niin iso, että sieltä oli vaikea löytää pois. Löysimme vihdoin pääsyn aukiolle, jossa on maailman suurin vesisuihku (video). Se suihkuaa myös ylhäältä alas. Siihen kohdistetaan tietyin väliajoin lasershow-esitys.

Singapore on uskomattoman moderni, siisti ja hillitty. Kaikki autot ovat viimeisen päälle kiillotettuja, uusia ja ääneltään hiljaisia. Viimeksi mainittuun seikkaan saattoi kyllä vaikuttaa korvieni tukkoisuus. Epäilin jo, että ajavatko ne siellä sähköautoilla. Ruuhkia ei ole, sillä uuden auton ostamiseen tarvitaan aina perustelu ja sen saa vain, kun joku auto poistuu käytöstä. Kaupunki on kuin todeksi käynyt skenaario ihanneyhteiskunnasta. Tunnetta himmentää vain tieto siitä, miten ankarasti suhtaudutaan poikkeavuuksiin kuten esimerkiksi homoihin, jotka täällä voivat saada jopa kuolemantuomion.

Singapore Sling maistuu siinä ainoassa oikeassa ympäristössä: Raffles-hotellin Long barissa.	Maailman suurin ylhäältä suihkuava suihkulähde Suntecissa.	Kaupunkikierros yli 30 asteen helteessä vaatii lepotaukoa.

Matkamme parhaat aamupalat söimme Singaporessa. Oli maukasta ja terveellistä, hyvin kasvispitoista. Ei ihme, että sielläpäin ollaan solakoita. Tosin Chinatownissa ostimme hiukopalaksi pekonileikkeitä. Maistuivat herkullisilta ja pitivät pitkään nälkää. Helteistä säätä paossa istuimme hetken aukiolla, jossa oli iso Dalin tekemä patsas Newtonista. Samalla seurasin naisten pukeutumista. Hyvin monella oli aamutossuja muistuttavat sandaalit, joissa tupsu. Omat matka-asumme olivat enempi käytännölliset kuin tyylikkäät. Olin satsannut jalkoihin: varvasgeelejä, laastareita, kahdet puolisukat ja vanhat lenkkarit estämään hiertymiä. Vihdoinkin olin oppinut.

Kävelimme rantaravintoiden ketjun halki ja päätimme palata illalla syömään. Altaissa ui eläviä rapuja ja hummereita. Nimenomaan hummerit kiinnostivat minua. Hummeri sai kuitenkin osaltani sitten jäädä henkiin. Emme millään saaneet selville, mitä hummeriannos maksaisi, sillä hummerihinta ilmoitettiin 100 grammaa kohti. Kuitenkin itse hummeri painaa noin kilon, enkä ollut varma, teurastettaisiinko minua varten koko hummeri, josta joutuisin maksamaan. Pidin varmimpana olla tilaamatta mitään. Katselin vierestä, kun Jussille tuotiin bambuannos, jossa oli lusikallinen jotain mössöä ja 6 punaista rapua. Annoksen hinta oli 72 SGD, johon tosin sisältyi kaksi olutta. Päätimme jättää ns. gourmet-ravintolat toistaiseksi.

Teimme retken Sentosan saarelle (video1, video2). Saari on eräänlainen puisto. Sinne pääsee köysiradalla, mutta käytimme sukkulajunaa. Saarella pääsee pyörivään torniin ja köysiratoihin, joista on upeat näköalat itse kaupunkiin ja maailman vilkkaimpaan satamaan. Kirkkaalla ilmalla näkee Malesiaan asti. Nyt oli helleusvaa.

Keskellä kaupunkia on kaunis vehreä puisto, jossa vietimme hotellin luovutuksen jälkeen iltapäivän lentoamme odotellen. Puut olivat ihmeen isoja ja outoja meille. Singapore onkin hyvin vehreä kaupunki laajoine puistoineen ja luonnonsuojelualueineen.

Uusi Seelanti 7. - 11.5. ja 20. - 21.5.2011

Aucklandin lentokenttä on hyvin selkeä ja toimiva. Oli kai rankattu 10 maailman parhaan joukkoon joskus. Tarkastus oli tiukkaa. Kyseltiin ruokatavaroista ja muusta. Banaaneja tunnuttiin pelkäävän eniten - kai vieraiden lajien pelkoa. Otimme Shuttle-taksin, joka maksoi yhteensä meiltä 40 NGD. Se käytti aikaa vieden muita matkustajia ketä minnekin. Vihdoin pääsimme omaamme hotelli Mercureen keskustassa. Taksikuski oli sen verran kohtelias kantaessaan laukkumme aulaan, että annoin hänelle juomarahaa. Hän oli tyytyväinen ja opetti minua vielä kerran lausumaan hotellin nimeä oikein. Hankala nimi kieltämättä.

Auckland mereltä käsin. Matkalla Rangitoton saarelle.	Aucklandin puiston puut kiinnostavia. Matkalla museoon.	Maoritalo Aucklandin museossa.

Lähdimme heti kaupungille pääkatua Queen Streetiä pitkin. Meno oli raisumpaa ja iloisempaa kuin mitä Singaporessa. Ihmiset olivat pukeutuneet vapaasti, puhuivat äänekkäästi, nauroivat ja jopa muutamia roskiakin näkyi. Paljon oli rättikauppoja ja ruokapaikkoja, muttei ruokakauppoja. Olisimme tarvinneet jotain syötävää jääkaappiimme. Hotellin hintaan ei sisältynyt aamiainen. Yritimme ostaa kioskilta olutta, mutta sitä ei ollut. Oli vain energiajuomia, niitä näkyi muuallakin juomista eniten. Yksi kummastuksen aihe lisää matkallamme. Kyselimme vastaantulijoilta ruokakauppaa. Monen kyselyn ja pitkän kävelymatkan jälkeen kaupungin laidalta löytyi supermarket. Väkeä oli kuin pipoa ja heillä ostoskärryt pullollaan tavaraa. Me ostimme sämpylöitä, juustoa, juotavaa ja kiwejä. Oltiinhan Uudessa Seelannissa, jossa kiwi on paitsi hedelmä myös itse väestön nimitys sekä harvinainen lentotaidoton lintu, joka on Uuden Seelannin symboli. Ostamamme kiwit kyllä jouduimme heittämään roskiin, sillä ne olivat niin raakoja, etteivät kypsyneet edes oleskelumme aikana.

Tuhti lammasateria.	Lähdössä kiipeämään Rangitoton tulivuoren kraaterille.	Rangitoton huipulta näkymä vihreälle saarelle.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina menimme heti satamaan ja ostimme maanantaiksi lauttamatkan Rangitoton saarelle. Saarella on sammunut tulivuori. Lauttamaksu oli meiltä 26 NGD. Samalla ostimme tiistaiksi kokopäiväretken Rotoruaan ja Waitomoon. Paikat ovat tärkeitä kohteita, joten olimme valmiit pulittamaan 334 €. Tämän jälkeen suunnistimme Aucklandin museoon, jota työkaverini Päiviö oli kehunut. Käveltiin puiston halki. Matka oli nousua, mutta pysähtelimme usein eksoottisia puita ihastelemaan. Ei ihme, että "Taru sormusten herrasta" on filmattu Uudessa Seelannissa; osa juuri Aucklandin kasvitieteellisessä puutarhassa.

Maanantain lauttamatka Rangitotoon alkoi satamasta klo 10.30 ja kesti 20 minuuttia. Näkymä kaupunkiin oli niin upea, että peruimme aiemmat käsityksemme kaupungin rumuudesta. Saarella emme huolineet traktorikyytiä, mikä olisi ollut mahdollista vaan lähdimme reput selässä patikoimaan ylös reittiä nimeltä Summit track, joka vei suoraan kraaterin reunalle. Polku oli hyvä kävellä. Mustaa laavaa oli kaikkialla ja sen lomassa erittäin rehevää kasvillisuutta. Ilma oli aurinkoinen ja välillä kiipeäminen otti koville. Onneksi juotavaa oli tarpeeksi. Olimme keittäneet mukaamme vihreää teetä, joka pitää janon hyvin loitolla. Nousu kesti noin tunnin. Perillä meitä odotti näköalatasanne, jossa nautimme paitsi näkymästä myös eväistämme. Vihreitä saaria oli joka puolella. Kiersimme vielä polun, joka kulki kraaterin reunaa.

Takaisin tullessa poikkesime vielä puolen tunnin polulle laavaluoliin. Tämä polku oli kivinen ja hankala.

Rotorua on kuumien lähteiden maorilaiskylä	Waitomon tippukiviluolissa ei saa kuvata kiiltomatojen vuoksi.	Maorien kansantanssiesitys.

Tiistain retki Rotorualle alkoi jo klo 6.30. Meidät haettiin pikkubussilla hotellilta. Onneksi meitä ei ollut kuin kuusi henkeä. Yhtä odotimme lentokenttähotellin edessä todella pitkään. Olin jo valmiiksi vääntänyt ilmeeni vihaiseksi, mutta sieltä ilmestyikin komea brasilialainen nuorimies. Annoin heti anteeksi. Se siitä pärstäkertoimen vaikutuksesta. Silti harmittaa, että aina on joku, jota muiden täytyy odottaa.

Matkalla (230 km) opas kertoi maasta. Ihailimme vihreitä niittyjä, joissa lukuisat lehmät laidunsivat. Lampaita oli vähän. Missähän ne 80 miljoonaa lammasta luurasivat? Oltiin menossa etelämmäs eli kylmempään. Uudessa Seelannissahan oli syksy ja nyt alkoi jo näkyä joitakin ruskan värisiä puita. Matkalla nousi yhtäkkiä sankka sumu, jota kesti puolen tunnin ajan. Ilmiö on päivittäinen. Sen jälkeen sää oli lähinnä aurinkoinen.

Rotoruan maorit löysivät 800 vuotta sitten ja nimesivät paikan toiseksi järveksi, jota nimi tarkoittaa. Sitä ennen he olivat nimenneet erään järven Rotoitiksi eli ensimmäiseksi järveksi. Paikka oli maan alta nousevien kuumien höyryjen vuoksi hyvä ruoan kypsentämiseen. Näin maorit valmistavat vieläkin ruokansa Rotoruan kylässä.

Ennen kylää pysähdyimme rikinkatkuiselle järvelle (video). Rikkihöyry oli sankkaa. Kävelimme järven yli puusiltaa pitkin. Rikin lemu oli kaamea. Kylässä saimme itseksemme kierrellä merkittyä polkua. Muutama komea geysirikin näkyi. Pulppuavat lähteet oli erotettu aidalla. Ne olivat todella kuumia ja niitä oli varottava (video). Opas kertoi, että erään perheen 8-vuotias poika oli kiivennyt aidan yli uimaan lähteeseen vanhempiensa huomaamatta. Hän kuoli sairaalassa palovammoihin. Ruoanlaittoa varten oli laatikoita asetettuina höyryn päälle ja sellaisessa meillekin valmistettiin ateria. Meille oli vielä erikseen virallinen opaskierros, mutta sitä ennen kokoonnuimme vasta valmistuneelle kansantalolle seuraamaan maoriesitystä (video). Kuvaavaa maorien esityksille on uhkaavat eleet ja kielen ulos työntäminen.

Matka jatkui Waitomon tippukiviluolia kohti, mutta matkalla pysähdyimme Kiwi-talolle. Mietin, että onkohan siellä ihmisiä, lintuja vai hedelmiä. Lintuja oli. Kiwi muistuttaa sukupuuttoon kuollutta emua. Se on lentokyvytön. Kummallista on, miten se pystyy munimaan kuusi kertaa kananmunan kokoisen munan, vaikka itse on vain kanan kokoinen.

Waitomon tippukiviluolissa ei saa kuvata kiiltomatojen vuoksi. Ne etsivät pimeää ja kyllä niitä paljon olikin. Lopuksi menimme veneajelulle luolan järveen pilkkopimeään. Matojen tähtitaivasta muistuttava näky oli täydellisessä hiljaisuudessa vaikuttava. Luolasto olivat valtavan iso.

Seuraavana päivänä oli lähtö Cookin saarille Rarotongaan, mutta Aucklandiin palaisimme parin viikon päästä uudelleen, sillä Cookin saarilta ei ole lentoja Havaijille. Olimme varanneet yöpymistä varten lentokenttähotellin. Se olikin hyvä valinta, sillä siellä saimme reissumme toiseksi parhaan aamiaisen.

Rarotonga (Cookin saaret) 10. - 13.5.2011

Olimme lähteneet Aucklandista 11.5. ja saavuimme Rarotongaan, Cookin saarten pääsaarelle 10.5. matkustettuamme noin 4 tuntia ja 3 000 km. Olimme siis ylittäneet aikavyöhykkeen (Date line), jossa vuorokausi vaihtuu. Toistui sama kuin Singaporeen tullessa: satoi kaatamalla. Myös Aucklandissa oli lähtiessä satanut. Rarotongassa myös myrskysi. Mieli meinasi mennä matalaksi, mutta kävi taas niin, että aamulla herätessämme oli kaunis auringon paiste. Vaikutti siltä, että sateet sattuivat vain lähtöön ja tuloon ajoittuviksi. Mikäs siinä. Lento Air New Zeeland-koneessa oli mennyt leikiten. Nyt oli paremmat kuvaruutunäytöt tuolien selkänojissa. Elokuva-, musiikki, peli- ja tv -tarjonta oli parempi. Kukin sai valita, mitä halusi seurata.

Kentällä meitä oli vastassa henkilökunta, jolta saimme leit kaulaan ja maorinkielisen tervehdyksen Kia Orana. Jokainen ohjattiin omalle hotellille menevään bussiin. Meidän hotellimme oli Edgewater. Hyvä järjestely. Perillä meitä odotti miellyttävä yllätys, sillä hotellihuoneemme oli iso ja siinä oli parvekekin. Emme kuitenkaan malttaneet jäädä huonetta ihastelemaan vaan lähdimme ravintolaan katsomaan iltaesitystä. Emme hoksanneet ottaa kameraa mukaan ja niin meiltä jäi kuvaamatta matkan hienoin esitys. Paikalla oli Cookin saariston eri saarten tanssiryhmiä. Miesten polvet takoivat yhteen, naisten pyllyt pyörivät vinhaan. Asut olivat värikkäät ja runsaasti koristellut ja rummut pärisivät.

Hotellinhuoneen parvekkeella.	Luontoretkiopas.  Kuski oli hauska veikko.	Jeeppiretkellä vuoristossa. Jussi pelleilee kookospähkinälakilla..

Aamianen oli surkea. Pullaa ja paahtoleipiä. Muroja paperipusseissa. Onneksi oli kuitenkin hedelmiä. Cookin saarilla, myös Aitutakissa, söin aamuisin lähinnä vain hedelmiä. En millään pysty syömään heti aamutuimaan muffinsseja. Katsoin, miten muu kansa lastasi ison pinon paahtoleipiä. Ei ihme, että paino-ongelmia esiintyy. Täällä turistit olivat lähes kaikki joko Uudesta Seelannista tai Australiasta. Heillä ei esiinny kuitenkaan sellaista lihavuutta, jota tulimme myöhemmin USA:ssa näkemään. Jussi kyllä herkutteli pullalla, mutta hänelle ei kiloja kerrykään.

Snorkkelointi aallonmurtajan rannan puoleisella osalla oli miellyttävää, sillä vesi oli lämmintä, vaikka talvihan taisi olla. Kalojakin näkyi jonkun verran, kaksi mureenaakin ja kauniin sinisiä meritähtiä. Oli vain turhan matalaa. Hotellimme onneksi sijaitsi paikalla, jossa ei ole allonmurtajassa aukkoja. Saarella eräs hotelli oli rakennettu sellaiseen kohtaan ja sille oli tullut konkurssi. Kukaan ei uskalla uida paikassa, jossa aukosta tuleva merivirta saattaa imaista mukaansa. Lehdestä luimme, että Fidzi-saarella oli vastikään kadonnut nuorisojoukko, joka oli melonut aukon lähistöllä. Vene oli löydetty mereltä tyhjänä.

Kävelyretkellä saaren sisäosiin (video) tapasimme maanviljelijän, joka kertoi viljlevänsä kassawaa. Se kasvaa monen metrin korkuiseksi pensaaksi. Mukula on sellaisenaan perunan tavoin syötävä tai siitä tehdään jauhoa. Taroa kasvatetaan saarella myös. Kävelyretkemme päätyi vankilan aidan tuntumaan. Mitenhän tällaisella pikkuruisella (pinta-ala 67,1 km²) ja rauhaisalla saarella kukaan päätyy vankilaan.    

Dinner meren antimia.	Hotellin rantaa.	Rakkaustanssi Edgewaterissa.

Illalliseksi söimme uskomattoman ihanan kahden hengen Seafood-annoksen (55 NGD) ulkoterassilla, sillä sisällä oli yksityistilaisuus. Sali oli täynnä kukka-asuisia naisia ja miehiä leit kaulassa ja kukkaseppeleet päässä. Olivat varmaan joitain valtiovieraita. Siksi kai keittiö valmisti niin erinomaista ruokaa. Onneksi sali oli seinätön ja pääsimme aivan lavan lähelle seisomaan ja katsomaan tanssiesityksiä. Jussi sai hyviä otoksia videolle (video1, video2, video3). Hauskinta oli lasten esitys.

Seuraavana aamuna huoneeseemme soitettiin ja kysyttiin, olemmeko lähdössä Aitutakiin. Oli ihan pakko tarkistaa aika, ettemme elä vain väärää päivää. Kyllä, olimme oikeassa päivässä ja lähtö vasta seuraavana päivänä. Hienoa kuitenkin, että pitivät meistä huolta. Lähdimme jeepin kyydissä koko saaren kattavalle safariretkelle (60 NGD/hlö). Kuski oli todella hauska peruspositiivinen mies. Hän oli hyvä laulaja ja niinpä hän osasi lauluillaan ja vitseillään rauhoittaa meitä, kun jeeppi välillä tuntui kaatuvan (video). Kuljettiin ensin sademetsään ja sitten viljelmien halki. Kuski kertoi kasveista ja pysäytti auton usein, jotta saimme otetuksi kuvia. Kotieläimet: porsaat, vuohet, kanat ja muut näyttivät Cookin saarilla elävän hyvää elämää vapaana luonnossa. Saimme paljon tietoa kasveista. Tosin lähinnä vain ihailin niitä. Kuski oli ainoa sisarusparvesta, joka oli jäänyt Rarotongaan. Kaikki muut olivat naimisissa Uudessa Seelannissa. Nuoret lähtevät sinne, koska Cookin saarilla opiskelu- ja työmahdollisuudet ovat rajalliset. Kävimme ylhäällä vuoren päällä, jonne ajo oli pelottavaa, koska tiessä oli valtavia kuoppia. Lepopaikalla kuski näytti, miten kookospähkinä rikotaan ja antoi meidän maistaa sen sisältämää juomaa. Se olikin hyvää. Loppumatkasta pysähdyimme vielä nauttimaan hedelmiä: banaaneja, papaijoja ja caramboleja (star fruit).

Illallisella olisimme halunneet taas Seafood-annoksen, mutta nyt olikin Pasific-ilta. Saimme mm. isoja kuningasrapuja kumpikin 6 kpl. Sitten olikin jo pakattava tavarat, sillä huoneen luovutus olisi seuraavana aamuna jo klo 10. Pakkaaminen oli helppoa, sillä meillähän oli lähinnä vain hellevaatteita. Mitään arvokasta ei ollut eli jos tulisi laukkujen osalta paino-ongelmia, voisimme surutta heittää tavaraa roskiin. Niin Jussi tekikin vasta hankituille farkuilleen. Ne oli ostettu halpamyynnistä ja laatu oli sen mukaista. Ne alkoivat lököttää rumasti ja niiden parempi paikka oli roskakori. Kun laukut olivat valmiit, istuimme parvekkeella ihailemassa eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivasta: Sirius, Orion, Betelgeuze, Rigel, Canopus, Procyon, Alfa Centauri ja tietenkin Etelän risti.

Aamulla veimme laukut respaan, sillä kentälle lähtöön oli vielä neljä tuntia. Oli kuuma päivä. Makailimme rantatuoleilla. Aurinkovoidetta kertoimena 30 piti lisätä useita kertoja. Jussi tarvitsi jotain matkalaukusta ja hänet neuvottiin huoneeseen, jossa niitä säilytettiin. Koska ovi oli auki, niin Jussi paukautti sen tietysti lukkoon. Ei olisi kannattanut, sillä kun meitä lähdettiin viemään kentälle, ei kukaan saanut ovea auki. Piti soittaa turvamiehet avaamaan se. Minä jo autossa hermoilin, että ehdimmekö koneeseen, mutta kuski rauhoitteli minua useaan kertaan "plenty of time". Hänen kanssaan oli kiva jutella. Täkäläiset osasivat heti lausua sukunimemme oikein, sillä maorin kieli muistuttaa lausuntatavaltaan suomea.

Kuski oli ollut oikeassa. Lentokentällä ei ollut vielä ketään virkailijoita ja vain pari muuta matkustajaa. Siellä vallitsi unelias tunnelma. Huomasimme nettipäätteen aulassa. Yhteys oli hidas ja kallis. Sain juuri ja juuri ilmoitettua kotiin, että kaikki on kunnossa. Saarellahan ei toiminut edes meidän puhelinverkko, joten emme päässeet laittamaan tekstiviestejä.

Aitutaki (Cookin saaret) 13. - 19.5.2011

50 minuutin matka Rarotongasta Aitutakille tehtiin Saab 340:llä (video). Käsimatkalaukut olivat sen verran isot, että ne oli myös laitettava konttiin. Edessäni istui nainen, joka oli kuitenkin saanut sullotuksi tavaraa ylähyllylle. Hänellä oli mukanaan kaksi suloista pikkutyttöä. Nainen oli harmikseni omistautunut huolehtimaan tyttöjen hyvinvoinnista koko matkan ajan. Hän oli tavattoman lihava. Vähän väliä hän nousi ottamaan jotain hyllyltä ja rojautti itsensä sen jälkeen istumaan. Olin varma, että jossain vaiheessa penkin selkänoja pettää ja hän kaatuu päälleni. Päätin sillä hetkellä, etten koskaan päästä itseäni lihomaan tuohon malliin. Lopussa en enää välittänyt koko asiasta, sillä Aitutaki alkoi näkyä koneen ikkunasta. Mikä väri! Turkoosi vesi, valkoista hiekkaa ja palmuja. Näytti paratiisilta kuten pitikin. Cookin saarten suosituimmat saaret ovat juuri Rarotonga ja Aitutaki, joista jälkimmäinen rarotongalaistenkin mielestä paratiisi. Saari on 5 km pitkä ja saarta ympäröivä atolli (kehäriutta) on 15 km pitkä ja 10 km leveä. Se on suojassa valtameren tyrskyiltä.

Kentällä meitä oli vastassa lauluryhmä ja hotellimme virkailija, joka laittoi leit kaulaamme ja antoi kookospähkinämehut Transit-auto vei meidät lähellä olevaan rantaan, jossa lautturi odotti ja vei meidät pienelle Akitua-saarellemme. Sen rannassa maoriasuun pukeutunut poika töräytteli torveen tervetulotoivotuksen meille. Akitua on todella pieni saari, jonka kiersimme heti samana päivänä. Siellä ei ole muuta kuin viiden tähden hotellimme Aitutaki Lagoon Resort.

Aitutakin lentoasemalla	Vastaanotto Aitutakin Akitua-saarella.	25 km pyöräily Aitutakin pääsaarella kauppaa etsimässä.

Pienen infon jälkeen meidät ohjattiin bungalowiimme. Se ei näyttänyt ollenkaan siltä Garden bungalowilta, jonka olimme varanneet. Itse asiassa kaikki Garden bungalowit olivat tuhoutuneet edellisen vuoden taifuunissa helmikuussa v. 2010. Majapaikkamme olikin astetta kalliimpi Beach Bungalow, mutta meille samaan hintaan. Alueella oli erityyppisiä ja eri hintaluokan bungaloweja. Olimme omaamme tyytyväisiä. Ranta oli heti vieressä. Meillä oli ulkosuihku, joka oli ympäröity muurilla, iso terassi ja leveä vuode. Kaikki oli siis kohdallaan. Myöhemmin saimme tutustua kalleimpiin majoihin. Osa (Deluxe Beachfront-Overhang-bungalow) oli sellaisia, että kuistilta vei portaat suoraan veteen. Honeymoon Pool Villassa oli muurilla ympäröity oma puutarha ja uima-allas, jonne pääsi makuuhuoneesta. Se oli morsiusviittii ja niin hieno, ettei sieltä tarvitsisi poistua loman aikana lainkaan. Ei siis meille, jotka aina halusimme päästä pidemmälle. Ja hintakin oli huimaavat lähes 2 000 NGD/yö eli yli 1 000 €/yö - omamme vain n. 310 €.

Halusimme lähettää ystäville postikortteja, mutta hotellin lahjatavarakaupasta ne olivat loppuneet. Vuokrasimme siis pyörät ja lähdimme etsimään isommalta pääsaarelta kauppaa. Saarten väliselle lautalle oli muodon vuoksi aikataulut rannassa, mikä vaikutti naurettavalta, sillä lauttaa kuljettava mies ohjasi lautan aina sinne, missä tulijoita oli. Kauas saimmekin polkea ennenkuin löytyi vähän isompi kauppa, josta ostimme kortteja. Halusimme löytää myös market-paikan, kun oli lauantai ja silloin siellä pitäisi olla paljon kaikenlaista hedelmää ym. Se oli vaikea löytää ja osoittautui, että olimme pahasti myöhässä. Jäljellä oli vain banaaneja ja papaijoja dollari kappale. Ostimme niitä. Niistä sai hyvää välipalaa. Meillehän kuuluin hotellihintaan vain aamiainen. Kiersimme toista kautta takaisin ja se taisi olla pitempi reitti. Väliin jouduimme kyselemään neuvoa. Pysähdyimme useaan kertaan ihailemaan maisemia ja Jussin erityisen kiinnostuksen kohteena olevia rapuja. Ne olivat huvittavan näköisiä kantaessaan mitä erilaisimpia häkkyröitä selässään. Aurinko paahtoi kuumasti ja viimeinen lentokenttäsuora tuntui järjettömän pitkältä. Hotellilla katsoimme kartasta, että olimme pyöräilleet n. 25 km ja olleet paahtavassa auringossa 4 tuntia. Palovammoja ei kuitenkaan tullut. Postimerkit saimme hotellilta, joka toimitti kortit eteenpäin. Aitutakilla on aivan omat postimerkkinsä ja maailman pienin postitoimisto Tapuaetai-saarella.

Sukellusretkellä.	Aitutakin laguunin rannalla.	Taustalla pääsaari, jonne pääsi lautalla.

Osallistuimme laguuniristeilyyn (video) (85 NGD/hlö) muille saarille eli motuille (motu = pikkusaari): Maina (Honeymoon Island), Rapota, Moturakau ja Tapuaetai. Laguuni välkehti turkoosin ja sinisen eri vivahteissa vaihdellen syvyyden ja auringon valon mukaan (video). Matkalla pysähdyimme pariin kertaan snorkkeloimaan ja lopuksi Tapuaetaille (One Foot Island) mainiolle aterialle. Meidän oli tarkoitus myös käydä saaren postitoimistossa, mutta saaren omistajan perheessä tai suvussa oli kuoleman tapaus ja siksi posti oli suljettu. Saimme kuitenkin passiimme One Foot-leimat. Honeymoon-saari eli Maina oli ihmeellinen. Lähes joka pensaam alla valkoinen honeymoon-lintu hautoi munaa. Toisilla oli punainen piikkipyrstö. Ehkä ne olivat uroksia. Osa linnuista piti valtavaa mekkalaa, jos tultiin lähelle, oa ei välittänyt mitään (video). Kävimme maissa myös TV:n seikkailujen saarilla Rapotalla ja Moturakaulla. Opas kertoi, että aikanaan, kun sarjaa kuvattiin, niin kaikki ruoka oli tuotu muualta, eivätkä paikalliset saaneet mitään hyötyä filmauksesta. Nämä saaret, joissa kävimme risteilyllämme olivat niin kaukana omastamme, ettemme olisi pystyneet melomaan niille kajakilla. Jussi katsoi sijainnin kommunikaattoristaan ja totesi, että postitoimistosaari oli 9,9 km päässä hotellistamme ja 15 784 km päässä kotoa.

Hotellissamme ei ollut täyttä. Näimme vain harvoja ihmisiä alueella, uimassa vielä vähemmän. Yksi surffaaja ja yksi meloja nähtiin. Itse meloimme lähisaarille Angareille, Eelle ja Mangerelle. Sitä ennen Jussi oli tarkkaan tutkinut laguunin aukkokohtien sijainnin, ettemme vain ajautuisi merelle. Kun palautimme kajakin, Jussi riemastutti vastaanottonaista luettelemalla atollin saarten nimet. Nainen ei kuulema itsekään muistanut kaikkia. Saarella vallitsi paratiisimainen rauha. Henkilökuntaan kuuluvat astelivat hitaaseen tahtiin ja mitäs kiirettä saarella olisikaan. Mitään vaarallisia eläimiäkään ei ollut. Vain palmuista putoavia kookospähkinöitä oli syytä varoa. Näimme kyllä, kuinka hotellin pojat kävivät niistä uhkaavimmat pudottamassa pois.

Jussi halusi sukeltaa Tyynessä Valtameressä. Minä ajattelin jättää väliin, kun olin ollut nuhassa kotimaassa ja pelkäsin sinus-vaivoja. Soitimme Aitutaki Scubaan ja sieltä kerrottiin, että retki onnistuu vain, jos saadaan kaksi sukeltajaa. Minähän se sitten olin se toinen ja kieltämättä korviin otti. Muuten sukellukset (2) olivat mukavia. Iso merikilpikonnakin uida porhalsi meidän ohi. Myös Napoleon-kala esittäytyi meille. Sukellusfirma oli perheyritys, joka toimi kotoa käsin. Istuimme pihalla ja nauroimme naapurin puolelta luikannelle pikkupossuille, joita hätisteltiin perheen kasvimaalta. Sukellustamme ohjasi omistajan tytön 25-vuotias mies. Itse omistaja Neil Mitchell sukelsi toisen tyttönsä kanssa, joka oli lomalla Uudesta Seelannista. Perheen neljä tytärtä asuvat kaikki Uudessa Seelannissa, jossa äiti vierailee kerran vuodessa katsomassa lapsenlapsiaan, joiden kuvia hän ylpeänä minulle esitteli.

Isä ja tytär sukelsivat omia menojaan ja keräsivät simpukoita. Meidän oma ohjaajamme kummastutti meitä, sillä hän ei pahemmin kiinnittänyt meihin huomiota veden alla. Hän keskittyi pohjamutiin houkuttelemaan hiekkakaloja. Se ei meistä ollut kovin hyvä idea, sillä hän sekoitti muutenkin sameaa vettä. Kävimme 20 metrissä ensimmäsellä sukelluksella ja 15 metrissä toisella. Yleensä seurataan ohjaajaa, joka kyselee tuon tuostakin, onko kaikki OK ja kuinka paljon on vielä ilmaa. Tämä ei välittänyt meistä tuon taivaallista. Emme kuitenkaan tohtineet omin päin oudossa meressä riutan ulkopuolella edetä vaan odottelimme häntä, kun hän makaili pohjassa. Väliin jo epäilin hänen kuolleen, mutta näin sentään kuplia nousevan. Sukellukset ovat sen verran kalliitta, että olisin odottanut enemmän. Kokemus oli kuitenkin hieno, sillä ensimmäistä kertaa sukelsin Tyynessä Valtameressä. Liekö johtui siitä, ettei sukeltajia ollut usein, että toisella sukelluksella tapaamamme Angelfishit tarkkailivat meitä kovin uteilaina. Ne tulivat lähes maskiin kiinni ja tuijottivat pikkuruisilla silmillään suut supussa pohjolan ihmistä.

Sukellusten välisellä lepotauolla typen poistumista odotellen katselimme valtavan kokoista risteilyalusta, joka oli sekin ankkuroituna riutan ulkopuolelle. Mitchell oli kertonut sen olevan täynnä saksalaisia turisteja, jotka seilaavat useita kuukausia Tahitilla, Rarotongassa, Aitutakilla ja muissa Tyynen Valtameren saarissa. Alus viipyy saaren edustalla aina muutaman päivän. Sieltä väki saapuu muutaman kymmenen henkeä vetävillä yhteysaluksilla tutustumoiskierroksille maihin. Vaikka matka-aika on pitkä, ei se kuitenkaan tule kalliiksi, kun ei tarvitse maksaa hotellimaksuja.

Matka satamasta oli hupaisa. Istuimm veneen kyydissä, kun sitä kuljetettiin trailerilla. Jussi uimahoususillaan leikisti ohjasi venettä pitkin kylän raittia. Maksettuamme sukellukset (374 NGD) vaimo käytti meitä kaupassa, josta saimme lisää postikortteja ja vielä postissa, josta saimme postimerkkejä. Ne olivat lähes puolta halvempia kuin hotellissa. Hotelli ottaa oman maksunsa merkeistä. Meille hinnan alennuksesta ei ollut hyötyä, sillä annoin naiselle 5 dollaria kiitospalkkiota. Häneltä saimme paljon arkipäivän tietoa maasta. Olimme itsekin todenneet sen seikan, että kirkkoja on paljon, jopa enempi kuin kauppoja. Väki on hyvin uskonnollista ja monia eri kirkkokuntia on. Perheen pihan toisella puolella oli adventtikirkon ala-aste, jonne oppilaat olivat juuri palanneet lomalta.     

Laguuniristeilyllä.	Honeymoon-saaren lintu hautomassa. Saaren nimitys tulee saaren linnuista.	Bungalowimme terassin kahvihetki.

Aitutakissa ainoat tanssiesitykset olivat Aitutakin parhaan ryhmän eli tulitanssiryhmän esitykset (video1, video2). Musiikkiorkesteri soitti yhtenä iltana rannalla Beach Barin hotellivieraille järjestetyssä cocktail-tilaisuudessa. Oli mahdollisuus osallistua rapukilpailuun maksamalla kaksi dollaria. Kilpailu toteutettiin siten, että piirrettiin hiekkaan iso ympyrä ja kaadettiin ämpäristä numeroidut ravut keskelle. Voittaja oli se, joka pääsi ympyrästä ensimmäsenä. Omani oli hitaan sorttinen. Tilaisuudessa selvisi, että lähes puolet vieraista oli häämatkalaisia ja useimmat täälläkin Uudesta Seelannista. Jussi oli yhden kerran kuullut rantabaarissa saksankieltä. Aulassa oli kirjoja, joita turistit olivat jättäneet luettaviksi. Ja olihan siellä yksi suomenkielinenkin ja tietysti pornokirja "Punainen rubiini". Se oli tuotu omistajan toisesta hotellista Rarotonga Resortista.

Söimme iltaisin Beach Barissa, jossa sai erittäin hyvää ruokaa. Pitkästä aikaa hyvä grillipihvikin maistui. Päivällä istuimme joskus ravintolan terassilla veden äärellä ja ainakin kerran hemmottelimme itseämme cocktaililla nimeltä Island Girl. Sisältö: curacao, banaanilikööri, kookoslikööri, bacardi, appelsiini-mehu sekä paloja ja kerma. Cocktail tarjoiltiin valtavan isosta lasista jäiden kera. Siitä riitti juotavaa kahdelle. Juomarahan kanssa on aina hankalaa, kun ei tiedä, mikä on maan tapa. Täällä lasku annettiin avoimena ja siihen sai itse kirjata kiitossumman. Se ei näyttänyt kuitenkaan olevan kovin yleistä päätellen siitä,, miten valtavasti tarjoiijamme ilostui antamastamme tipistä.

Päivisin snorkkeloimme laguunissa. Huomasimme, että eniten kaloja oli lähellä laguunin aukkopaikkaa. Siellä oli jopa mureena ja joitain merikäärmeitä. Itse bungalowin kohdalla laskuveden aikaan vesi oli matalaa ja siitä paljastui laaja hiekkasärkkä. Vaikka laguuni oli kaunis kuin mikä, niin kyllä sukellukset ja snorklaamiset ovat toista luokkaa Punaisella Merellä.

Istuimme iltojen päätteeksi terassilla ja ihailimme jälleen tähtitaivasta. Palmujen latvat loistivat hopeaa täyden kuun valaistuksessa. Ilma oli kuin samettia. Yöt nukuimme ovet auki ilmastointi kytkettynä pois.

Honolulu 20. - 25.5.2011

Tehtyämme mutkan Rarotongaan ja Aucklandiin takaisin lensimme Havaijille. Rarotongan kentällä jouduimme odottelemaan Aucklandin lentoa useita tunteja. Onneksi minulla oli paljon ristisanatehtäviä ja sudokuja. Niiden kanssa mikään odottelu ei tuntunut pitkältä. Väliin kävin lekottelemassa nurmikolla. Yllätys meile oli, että kaikkien oli maksettava 55 NGD maastapoistumismaksua. Lento uusiseelantilasessa koneessa meni taas mukavasti elokuvia katsellen. Nyt ei ollut kosketusnäyttöä kuten aiemmissa koneissa, mutta muuten hyvä valikoima. Katsoin kokonaan elokuvan Salt. Meillä oli kolmesta keskipaikasta kaksi ja viereeni istahti peräkylien taavi, joka ei osannut käyttää laitteita. Autoin häntä laitteiden käytössä, mutta ei siitä näyttänyt olevan hänelle hyötyä. Selvisi myöhemmin, että hän istui jopa väärällä paikalla. Aucklandissa jouduimme haikailemaan hotellibussia, joka tuli paljon myöhässä. Saimme 10 dollarin liput, jotka tuli näyttää hotellin vastaanotossa, josta sitten saimme paluuliput. Meille ei tullut kustannuksia näistä kuljetuksista. Aucklandissa nukuttiin yö ja hotellissa oli vihdoinkin käsisuihku. Käsisuihkuja ei sitten nähtykään kuin Grand Canyonilla.

Lento Honoluluun lähti klo 11 ja kesti 8 tuntia. Lähdimme 21.5. ja saavuimme 20.5. Olimme taas ylittäneet Date linen. Lentokoneessa oli vieressä tyhjä paikka, joten pystyin loikoilemaan. Katsoin omasta näytöstä Bondin "From Russia with Love", suomessa katsomiseni aloittamasta Queen-sarjasta loput sekä Kate ja William-dolumentin. Ruokaa tuotiin useastii.

Matka meni rattoisasti, mutta tullimuodollisuudet olivatkin sitten asia erikseen. Jonot olivat pitkät ja kaikille suoritettiin tarkat kyselyt. Virkailijalla on oikeus evätä maahantulo. Kaikilta otettiin sormenjäljet ja kasvokuva. Kyseltiin, onko ruokatavaroita yms. Kerroin, että kyllä meillä on yksi portviinipullo, jonka ostamisen luvanvaraisuuden ja matkaan ottamisen olin varmistanut sikäläiseltä turvamieheltä Aucklandin kentällä. Se puhutti virkailijaa pitkään ja meitä hieman huvitti, että miedän oli vakuutettava juovamme sen hotellissa Honolulussa. Hintakin piti osata sanoa USAn dollareissa, minkä hän tarkasti merkitsi papereihinsa. Maahantulokortin täytti vain perheen pää, jonka oletettiin olevan mies. Minua ei siis noteerattu.

Näkymä Honolulun Waikiki-rannalle Diamond Head-kraaterin huipulta.	Honolun sademetsäretkeltä.	Pearl Harborissa taistelulaiva Missouri. Taustalla näkyy Arizona-laivan muistomerkki.

Menimme 3 km matkan hotellille taksilla. Kuski oli kovin puhelias ja kiinnostunut maastamme. Liikenne oli vilkas ja matkaan menikin 20 minuuttia. Annoimme 40 USD:n laskun päälle tippiä 10 USD. Se oli enemmän kuin se suositeltu 15 - 20 % ja kuski ilahtuikin kovasti; kävi oikein kädestä pitäen hyvästelemässä ja kiittämässä. Olin kuullut amerikkaiaisista taksikuskeista huonoja kokemuksia, mutta alku näytti aivan hyvältä.

Hyvä mieli katosi kuin seinään ja seinistä se johtuikin, sillä hotellimme Aqua Aloha Surfin huone oli todella pieni. Sänky oli tavallista kapeampaa mallia, yhtään tuolia ei ollut ja ikkuna surkea luukku. Jalkatilaa matkalaukkujen seassa oli vain vähän. Heti aamulla kävin kysymässä vastaanotossa suurempaa huonetta ja sehän saatiinkin. Samaan hintaan saimme kaksi kertaa suuremman huoneen hyvällä petillä ja jopa parvekekin oli. Näköala siitä oli hieno. Lisää hyvää oli odotettavissa, sillä hotellin aulassa oli ilmainen langaton verkko. Saimme selville, ettei Suomessa oltu vieläkään saatu hallitusta kokoon.

Huoneen hintaan sisältyvä aamupala vaikutti alkuun huippukehnolta. Pullia, vaaleaa leipää, kertakäyttöastiat. Topakka nainen, joka paistoi mauttomia lättyjä, piti jöötä asiakkaille, jotka pyrkivät sisään liian myöhään. Aamiaista sai vain 6.30 - 7.30. Myöhemmin löysin tavan kerätä itselleni sopiva aamupala: tuorejuustoa paahtoleivälle, puuroa ja hedelmiä eikä se enää hassummalta tuntunutkaan. Heti ensimmäisenä aamuna riensimme kuuluisalle Waikiki-rannalle, jonne oli muutama kadunväli. Aitutakin jälkeen se ei vaikuttanut kummoiselta. Itse asiassa uiminen siellä tuottaisi vaikeuksia, sillä vaahtopäät olivat täynnä surffaajia, joista monet kaatuilivat lauttoineen. Kävimme kuitenkin myöhemmin snorkkeloimassa alueella, joka oli erotettu aallokosta. Jussi käväisi aallokon puolellakin, mutta pelkäsin, että joku lautailija ajaa hänen päälleen. Itse tottelin kylttiä, jossa varoitettiin uimisesta aallokossa.

Olimme etukäteen miettineet vain muutamia kohteita, jonne matkallamme halusimme tehdä retkiä ja yksi sellainen oli Pearl Harbor. Hotellin yhteydessä oli agenttitoimisto, jonka nainen tuli tutuksi, sillä ostimme hänen kauttaan peräti kolme retkeä. Retki Pearl Harboriin alkoi klo 11.50. Hinta meiltä oli 140,18 USG. Hinnat ovat siksi niin outoja - eivät tasasummia - kun USAssa kaikkien ilmoitettujen hintojen päälle tulee n. 7 % vero. Mielestäni olisi käytännöllisempää ilmoittaa hinnat niinkuin Suomessa eli alv jo hintaan lisättynä valmiiksi.        

Sademetsäretkellä Oahun korkein putous.	Kuningas Kamehameha.	Öinen näkymä parvekkeelta.

Bussikuski toimi samalla oppaana, mutta hän puhui niin epäselvää englantia, että sitä oli vaikea ymmärtää. Perillä menimme ensin Visitor Centeriin, jossa olovat osastot "Kohti sotaa" ja "Hyökkäys". Tilassa oli kaikenlaista sotamuseolle tyypillistä materiaalia. Puolen tunnin elokuvaesitys oli hyvä ja sotavaiheita selventävä. Jussia kiinnosti erityisesti 3 m pitkä Agagin pienoismalli lentokoneineen, japanilainen lentokonetorpedo ja aito amerikkalainen koodinpurkulaite (analoginen nimeltä Magic), joka oli ratkaisevassa asemassa Midwayn meritaistelussa. Sen avulla amerikkalaiset pystyivät lukemaan japanilaisten salaviestejä ja saivat selville heidän suunnitelmat. Suurin osa museon yleisöstä oli juuri japanilaisia.

Sitten mentiin aluksella taistelulaiva Arizonan memorialiin, joka oli v. 2001 rakennettu uponneena olevan Arizona-laivan päälle. Aluksen jäänteissä oli 1177 nerisotilaan ruumiit. Nimet oli kirjoitettu rakennuksen seinään. Tämä oli suurin hauta, jonka koskaan olin nähnyt. Osa laivan runkoa pilkotti vedestä. Muistomerkiltä mentiin sitten Missouri-taistelulaivaan. Alue oli sotilasaluetta, joten turvatarkastus oli suhteellisen tiukka. Passit piti näyttää ja mitään laukkuja ei saanut ottaa mukaan (minun pikkureppu sallittiin). Kuvata sai vain laivassa tai laivan lähellä. Laiva oli aloittanut toimintansa v. 1944 ja sen kannella allekirjoitettiin Japanin antaumissopimus. Myöhemmin Missouri osallistui mm. Persianlahden sotaan. Koska meidät oli tuotu laivalle bussilla ja opas oli häipynyt saman tien, jäi meille epäselväksi, kuinka kauan meillä oli tutustumisaikaa ja milloin poislähtö on. Koska Jussi tiesi laivasta etukäteen paljon asioita ja minuahan kiinnosti vain ulkokohtaisesti koko laiva, olimme pian valmiita poislähtöön. Jostain sitten ilmestyi opaskin ja antoi meille lisäaikaa vielä noin tunnin, jonka aikana kävimme katsomassa taistelulaiva Oklahoman muistomerkkiä. Istuimme sitten kovassa helteessä odotellen paluumatkaa.

Paluumatkalla kiertelimme kaupunkia ja kuulimme juttuja kuningas Kamehamehasta ja James Cookista, joka oli tapettu saarella. Tarinat olivat minulle tuttuja Cookin matkoista kertovasta kirjasta, jonka olin saanut luettavaksi työkaveri Ullalta ennen matkaa.

Seuraavan päivän retken teimme omin päin kiipeämällä Honolulun tunnetuimman maamerkin, sammuneen tulivuoren Diamond Headin huipulle. Pakkasimme reppuun vaihtovaatetta ja aurinkovoiteen, mutta ajattelimme ostaa juomat matkalta. Kun olimm kulkeneet kanavan rantaa noin kilomerin, alkoi näyttää siltä, ettei kauppoja olekaan, joten ei auttanut muu kuin palata takaisin juomien ostoon. Hieman harmitti, kun matka muutenkin oli pitkä. Koko matka vuoren juurelle oli nousua. Matkalla näimme kyltin koulun edessä. Siinä luki, että koulu on huumevapaa. Enpä ennen ollut moista kylttiä nähnytkään. Kyllä niitä kauppojakin sitten kuitenkin oli matkalla. Jostain kuului villiä rummutusta. Menimme katsomaan, kun voimistelusalissa oli ryhmä taiko-rummuttajia harjoittelemassa (video). Useaan otteeseen oli juotava ja levähdettävä, sillä aurinko paistoi pään päältä melkein pystysuoraan. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Kolmen kilometsin jälkeen pääsimme paikkaan, josta sitten alkoi nousu kraatterille. Ensin mentiin kraatterin sisään tunnelista ja tultiin paikkaan, jossa oli myytävänä juotavaa, oli vessat ja maksettiin pieni puiston pääsymaksu. Sitten alkoi 1,3 km nousu. Polku kierteli pitkin kraaterin reunaa. Väliin oli jyrkkiä portaita. Tunneleitakin oli. Polku, joka aluksi oli ollut asfalttia, huononi ylöspäin mennessä ja otti todella koville. Ylhäältä oli huimat näköalat itse kaupunkiin ja kraatteriin (video). Takaisin tullessa ihmetytti nuori tyttö, joka juoksi portaita ylös. Useimmat - nuoretkin - näyttivät epätoivoisilta portaiden alapäässä.

Maanantaina lähdimme Manoa Waterfall Hiking Adventure-retkelle (103,54 USD yhteensä). Se tarkoitti n. 2 tunnin patikoimista esihistoriallisessa sademetsässä, jossa Spielberg on kuvannut filmin "Lost World" ja nousemista Oahu-saaren suurimmalle vesiputoukselle (n. 50 m). Olin viisas, kun hyväksyin oppaan tarjoaman sauvan matkalle. Polku oli kivinen, jyrkkä ja liukas. Oli käveltävä hyvin varovasti, sillä pienikin nyrjähdys vaikeuttaisi matkaamme jatkossa. Lisäksi polun vierus oli jyrkkä seinämä. Vastikään joku japanilainen olikin pudonnut syvyyteen. Miten hänelle kävi sen jälkeen, jäi minulle epäselväksi. Nousu kannatti, sillä metsä oli suurenmoinen. Oli korkeita vehreitä puita lonkeroisine juurineen. Puilla oli nimetkin, mutta minua kiinnosti vain ihailla niitä. Putouksen altaalle ei ollut lupa mennä, sillä v. 2002 paikalla oli sattunut maanvyörymä. Palatessa ajettiin omakotialueen. Siellä oli presidentti Obama asunut. Myös High School, josta hän oli valmistunut, nähtiin. Vaikuttava oli myös laaja hautausmaa.

Päivän päätteeksi söimme japanilaisessa Miranda-ravintolassa. Minä tilasin itselleni rasittavan retken aiheuttamaan isoon nälkään pihvin, mutta Jussi otti taas meren eläviä. Hyvä ruokapaikka oli myös läheisen hotelli Ohana Westin ravintola, jossa olimme edellisenä päivänä syöneet isot New York-pihvit. Hotellihuoneessa katselimme TV:ä, joka näytti jatkuvasti Joplinissa tapahtuneen tornadoiskun kuvia, videoita ja haastatteluja. Jo yli 100 kuollutta kirjattiin. Myös Obaman sankarivastaanoton saaneesta Irlannin vierailusta oli uutisia.

Viimeisen Honolulu-päivämme ohjelmaksi olimme varanneet laivaristeilyn. Ajattelimme, että mereltä käsin olisi ihanaa seurata auringonlaskua Honolulun siluettia vasten. Muutaman tunnin retki oli suhteellisen kallis (152 yht.), mutta siihen kuului illallinen ja ohjelmaakin oli tarjolla. Pakkasimme seuraavaa päivää varten. Se tapahtui rutiinilla nopeasti ja menimme ala-aulaan lukemaan nettiä ja odottelemaan kello viittä, jolloin meidän piti olla tietyllä pysäkillä retkeä varten. Katsoin vastaanoton kelloa ja se näytti neljää. Ajattelimme, että voisimme vielä viimeisen illan kunniaksi nauttia lasit viiniä huoneessamme. Juuri kun olin täyttänyt lasit, vilkaisin herätyuskelloa ja totesin, että se näytti kolmea minuuttia vailla viittä. Vastaanoton kello oli siis pysähtynyt. Matkaa pysäkille oli monta sataa metriä, mutta yhdessä vilauksessa me siitä suoriuduttiin. Taidettiin juosta punaistakin päin. Bussi oli pysäkillä ja opas sen edessä. Näytimme varauksemme ja olin valmistautunut anteeksipyyntöön, jos meitä oli odotettu. Nyt siis me olisimme niitä harmittavia ihmisiä, joita toiset joutuisivat odottamaan. Onneksi emme olleetkaan viimeiset, joten saatoin vetää henkeä ja rentoutua. Laiva osoittautui luultua isommaksi ja väkeä oli paljon, mielestäni liikaa. Jonotimme pöytäpaikkaa ja tietysti se ainoa parkuva lapsipariskunta istui viereemme. Ei se parkuminen jatkossa kyllä haitannut, sillä yli-innokas opas huudatti yleisöä ja lapsi huusi kuorossa japanilaisten lanssa. Retkeläiset olivat enimmäkseen japanilaisia tai sitten osa kiinalaisia. He nauttivat suunnattomasti risteilystä, mutta meille ruotsinlaivoihin tottuneille siinä ei ollut mitään hohtoa. Kannella tuuli, aurinko laski pilveen ja lihakin oli raakaa. Ohjelma oli harrastelijamaista, sillä tanssijat olivat laivan henkilökuntaa. No, kaikki retket eivät voi onnistua. Tämä onneksi oli ainoa epäonnistunut matkallamme.

Los Angeles 25. - 28.5.2011

Taksi kentälle oli tilattu klo 10.30:ksi. Lentokentällä oli ensin maataloustarkastus, josta saimme tarrat matkalaukkuihin. Turvatarkastuksessa minut ohjattiin sellaiseen koppiin, jossa oli jaloille paikat ja sitten ei muuta kuin jalat levälleen ja kädet ylös. Kai minut kuvattiin, kun piti olla liikkumatta. Huvittavaa, että tällaista vanhaa pohjoismaalaista täti-ihmistä tarkastetaan, mutta eihän tuosta vaivaa ollut. 5,5 tunnin lento meni taas mukavasti. Nyt ei enää tarjoiltukaan ilmaista ruokaa vaan piti itse tilata valikoimasta. Raha ei kelvannut vaan piti antaa luottokortti. Se käytettiin koneessa, mutta mitään tunnuksia tai allekirjoituksia ei kysytty. Kumma juttu. Losissa oli illalla saapuessamme vain 15 astetta. Taksijono oli hyvin järjestetty. Nainen piti järjestystä ja ohjasi asiakkaat takseihin järjestyksessä. Jo Honolulusta lähtiessä oltiin saatu kokea taksikuskin tyly käytös ja se jatkui täällä. Saavuimme hotelliimme Marina Internationaliin Marina del Rayssa melko myöhään ja nälissämme. Hotellihuone oli iso parvekkeellinen ja huoneessa oli kaksi kahden maattavaa sänkyä. Ylellistä, mutta täälläkään ei oltu vielä keksitty käsisuihkua. Kyllä Orakselle olisi markkinarakoa. Ilmainen nettiyhteys toimi nyt myös hotellihuoneessa. Ja ei vieläkään hallitusta Suomeen! Kello oli jo 23 (tarkistettiin taas) ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Hotellin ravintola oli jo kiinni ja vastaaotossa arveltiin, että Subway voisi olla vielä auki.Kadut olivat tyhjiä ja hieman pimeääkin oli. Meitä hieman arvelutti kulkea oudoilla kaduilla. Kuinkahan perähikiälle oikein oli saavuttu. Yksi asunnoton istui eräässä syvennyksessä. Oli tyhjiä liikehuoneistoja, mutta viimein löysimme ankean pizzapaikan, jonka nimi oli komeasti New York Pizza. Olimme ainoat asiakkaat. Pizza oli valmiiksi viipaloitu ja se vain lämmitettiin mikrossa. Myöhemmin huomasimme kadun toisella puolen Subwayn, joka olikin auki. Ostimme leipää aamuksi. Myyjä oli todella reipas ja toivotti meidät tervetulleeksi myöhemminkin.

Seuraava aamu koitti aurinkoisena. Pahaksi onneksi emme ottaneet aurinkovoidetta mukaan, koska luvattiin pilvistä. Koko päivä oli kuitenkin täysin kirkasta ja illalla punoitimme kuin keitetyt ravut. Olin katsonut etukäteen, miten hotellilta pääsisi julkisilla kulkuvälineillä Hollywoodiin ja Universal-studioille. Olisi mentävä bussilla ja sitten metrolla ja välillä olisi kävelyä. Kun kyselimme vastaaotossa asiaa tarkemmin, näytti tämä vaihtoehto aivan liian monimutkaiselta. Eiväthän ihmiset Losissa kulje julkisilla välineillä puhumattakaan kävellen. Siitä johtui edellisiltainen syrjäkylän tunnelmakin. Itse asiassa seutu oli arvostettua ja kallista asuinaluetta. Päädyimme ostamaan hotellin kautta Hollywoodiin kokopäiväretken (120 USD/hlö).       

Venice Fishing Pier: 400 metrin mittainen laituri.	Beverly Hillsin katunäkymää.	Walk of Fame.

Hotellimme oli aivan Venice Beachin lähellä, joten suuntasimme sinne. Kaikki näytti erilaiselta kuin illalla. Oli iloisia ihmisiä, katukahviloita ja sitten pitkä "Kauniista ja rohkeista" tuttu hiekkaranta. Osuimme laiturin kohdalle, joka on 400 m pitkä. Sillä oli paljon onkijoita. Varoitustaulussa kuitenkin varoitettiin myrkyllisistä kaloista. Tottapa kalastajat olivat sen lukeneet. Vaikka ranta oli ihana, niin uimista siinä ei oikein kannattanut suunnitella. Muutama surffari hoiperteli aalloilla, mutta enimmäkseen hekin makoilivat lainelaudoillaan. Kuljimme rantakatua ja ihmettelimme, miten marihuanan polton kokeiluakin mainostettiin. Taisi olla 40 dollaria kerta. Omituisesti pukeutuneita vanhoja hippejä istui kadun varsilla, kojuissa oli kaikenlaista matkamuistoa myytävänä. Enempi minua kiinnostivat rannan rakennukset. En tiedä, olivatko ne huviloita vai asuinrakennuksia, mutta erikoisia ne olivat. Mikään julkisivulautakunta ei selvästikään määräillyt täällä ja vaatinut samankaltaisuutta. Puutarhat olivat kauniit. Osa villoista oli kauniita osa ei. Ranta on myös kuntoiluharrastajien mielipaikka. Oli juoksijoita, pyöräilijöitä, erilaisia pallopelejä ja kuntosaleja taivasalla.

Ajattelimme poiketa keskikaupungille eli downtowniin, missä pilvenpiirtäjiä. Aloimme etsiä bussipysäkkiä ja viimein löysimme. Olin jostain muistavinani, että bussikuskille pitää olla tasaraha ja nimenomaan kolikoita, mutta kuinka paljon. Menimme läheiseen kahvilaan ja kysyimme. Eipä tietenkään tiedetty. Kukapa nyt bussilla kulkisi. Vaihdoimme tarpeelliseksi katsomamme määrän rahaa 25 senttisiksi. Joimme kahvit ja kun viereeni tuli mies syömään, rohkenin vielä kerran yrittää, josko hän tietäisi. Ei tiennyt, mutta ihmeeksemme hän soitti jollekin tutulle ja kohta kertoi meille, että bussimaksu on 1,5 dollaria. Todella ystävällistä.       

Venise Beachillä harrastetaan pallopelejä.	Venice Beachin elähtänyt hippi.	Hotellihuoneet ovat hyviä ja tilavia, vaikka eivät olisikaan viiden tähden luokkaa.

Menimme pysäkille odottamaan bussia. Mitään aikataulua ei näkynyt missään. Jostain ihmeellisestä syystä bussi tuli kohta ja olikin menossa downtowniin. Avasin kolikoita täynnä olevan kouran kuskille, mutta hän otti siitä vain kaksi ja laski meille one, two ja kehotti pudottamaan rahakirstuun. Kummastelimme maksua, mutta sopihan se meille. Matka kesti yli tunnin, sillä bussi pysähtyi yli 40 kertaa. Oli helppo seurata kartasta pysäkkejä, kun ne ilmoitettiin aina risteävien katujen nimillä. Jäimme bussista pysäkillä Venice Street & Hill Street. Kuvasimme paikan varmuuden vuoksi vielä kännykällä, jotta löytäisimme takaisin samaan paikkaan. Kadut on merkitty hyvin tien päälle siten, että kadun nimi on aina kadun suuntainen. Miksi meilläpäin kadun nimet ovat talojen seinissä, jos niissäkään. Autosta niitä on todella vaikea lukea toisin kuin USA:ssa. Olimme miettineet autossa, että miten ilmoittaa kuskille, että haluaa jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Mitään nappuloita ei näkynyt. Viimein tajusin, että ikkunoissa kiersi keltainen köysi, jota piti nykäistä. Talot matkan varrella olivat yksikerroksisia ja ymmärsimme, että Los Angeles on itse asiassa yksi iso alue, joka koostuu useista kaupungeista (250). Asukkaita näissä on yhteensä 15 miljoonaa.

Downtown oli pettymys. Se oli kuin parhaat päivänsä nähnyt suurkaupunki. Talot olivat rapistuneita ja ulkopuolella kiertävät paloportaat tekivät kammottavan vaikutuksen. Näkisinkö näistä myöhemmin painajaisia. Oli tietysti uudempiakin pilvenpiirtäjiä, mutta ihmisiä ei ollut kaduilla. Yksi hienosti pukeutunut nainen hoipperehti kadun kulmassa eikä tuntunut tietävän tästä maailmasta tuon taivaallista. Olikohan huumeessa? Kävi mielessä, että pitäisikö auttaa - mutta miten me turistit olisimmekaan pystyneet. Ei ollut tavallisia kauppoja eikä katukahviloita. Yksi kortteli oli kokonaan jalokiviliikkeitä. Jo matkalla olimme kiinnittäneet huomiota, että nimenomaan autoliikkeet oli piikkilangoin suojattuja. Näky oli kuin Vorkutan vankileirisaaristossa. Muutenkin tuli Venäjä mieleen. Paluumatkalla bussi tuli täyteen matkustajia, sillä monet tulivat töistä. Useimmat olivat tummaihoisia. Aikaa tuohon 20 km matkaan kului 1,5 tuntia ja nyt maksukin oli se 1,5 dollaria. Kuski ei kuitenkaan vaivautunut katsomaan, kuinka paljon kultakin kilahti kirstuun. Itsekin sekosin laskuissa.        

Universal Studios Hollywoodissa.	Ameriikassa on kaikki suurta.	Marina del Ray hotellimme lähellä.

Aamulla soitimme Las Vegasiin ja varmistimme tulevan Grand Canyon-matkamme, joka piti varmistaa 48 tuntia ennen matkaa. Hollywood-retkelle meitä haettiin klo 8.50. Ensin meidät vietiin toimistolle, jossa maksettiin matka ja meidät jaettiin retken mukaan eri busseihin. Meillehän kuului myös kaupunkikierros. Ensin mentiinkin meille jo tutuksi käyneelle Marina del Raylle ja Venice Beachille. Satamassa on paljon kalliita raharikkaiden veneitä. Jatkoimme Santa Monicaan, joka oli rikkaan näköistä ja kaupunkimaista asuinaluetta. Opas selitti, että Venice Beach ja Santa Monica Beach ovat Kalifornian kuuluisimmat ja parhaat surffausrannat. Jatkettiin matkaa Beverly Hillsiin, jossa kuuluisuudet asuvat ja asioivat loistomyymälöissä. Useimmat Los Angelesin kaupungit ovat pieniä ja ei-kaupunkimaisia, mutta Beverly Hills kuten Hollywoodkin näytti mukavalta ja elävältä - juuri sellaiselta kuin kaupungin tulisikin näyttää. Lilan siniset jakarandapuut hehkuivat parasta kukínta-aikaansa.

Hollywoodin Walk of Fame eli katu, johon on laitettu filmitähtien nimiä tähteen kirjoitettuna ja joidenkin tähtien jalan ja käden painaumia betoniin valettuna, oli tietenkin mielenkiintoinen. Ilokseni huomasin, että ihailemani Johnny Depp ei ole mikään pikkujeppe. Sen sijaan monet entisajan suuret naistähdet olivat tosi pienikätisiä ja siis ilmeisesti myös pienikokoisia. Jatkoimme matkaa Universal-studiolle. Matkan varrella oli joitakin vanhoja studioita kuten Chaplinin studio. Itse Universal-studio olikin sitten varsinainen tapaus. Emme olleet osanneet odottaa, että se oli eräänlainen elämyspuisto ja suuri kuin mikä.

Itse studioon vietiin monesta vaunusta koostuvalla ajopelillä. Kiireessä ja tungoksessa emme ehtineet saada viereisiä paikkoja vaan jouduin vieraan miehen viereen ja aivan reunapaikalle. Siitä oli todella hyvä ottaa valokuvia, kun kuljimme lavastekaupunkien kaduilla. Kuvaruudusta saatoimme seurata, missä elokuvassa mikin lavaste oli ollut käytössä. Väliin matkan varrella meitä säikäyteltiin erilaisilla tehosteilla. Yhtäkkiä tuli tulva, puukkomies hyökkäsi kimppuumme Psyko-talon edustalla jne. Efekteistä kauhein oli King Kong -elokuvan tehosteet. Meillä oli 3D-lasit. Vaunu meni pimeään tunneliin, vaunu alkoi keikkua ja joka puolelta hyökkäsi huutavia hirviöitä kimppuumme. Osa syöksi vettä suustaan. Vaikutelma oli niin toden tuntuinen, että useimmat kiljuivat enkä minä vähiten. Lopulta painoin pääni jalkojen väliin ja nojauduin vieruskaveriin. En pystynyt katsomaan.

Selvittyämme tästä kauheasta kokemuksesta, jouduimme taas tunneliin, jossa toisaalta iso rekka alkoi syöksyä meitä kohti, toisaalta vesi ryöppysi vaunuja kohti. Minulla alkoi tunnelma olla jo sitä luokkaa, että antaa mennä vaan. Tuho tässä kuitenkin tulee. Matkalla näimme tuhoutuneen lentokoneen, näimme miten autot lensivät ilmassa ja paljon muuta.

Hillitympää menoa odotin The Simpsons Ridesta. Istuimme vaunussa, jossa oli suojakaiteet. Laukut pyydettiin jättämään lattialle, mutta ajattelin pitää mukana. Kuvittelin näet, että vaunu lähtee liikkeelle. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin tajusin, että vaunu heilahteli paikallaan ja edessäni oli vain filmi. Hirveä sekin oli, kun syöksyimme milloin minnekin ja törmäilimme. Tehoste toimi hyvin, mutta uskalsin jo pitää silmiä auki, kun vielä muistin nähneeni sarjan, jota tämä avaruusajelu esitti.

Vielä kolmas järkytys piti kohdata Jurassic Park-matkalla. Olin jo parkkiintunut ja vain nautin eläimistä ja niiden ruiskutukset otin hymyllä vastaan. Naureskelin autolle, joka oli tippumassa jyrkänteeltä päällemme. Mutta loppurysäyksessä taas kiljuttiin. Jouduimme vesiputoukseen, jossa vaunu putosi pystysuoraan. Onneksi emme enää ehtineet Terminator-esitykseen, sillä loppuajan osallistuimme tilaisuuteen, jossa hyvin selkeällä ja hauskalla tavalla havainnollistettiin, miten erikoistehosteita tehdään. Yleisö lähes ulvoi naurusta.

Las Vegas 28.5. - 2.6.2011

Aamulla tilattiin taksi klo 11. Nyt taas muuttui käsitys taksimiehistä. Tämä oli tosi mukava kaveri ja jutteli koko matkan ajan. Hän oli tullut Armeniasta v. 2002 ja jo heti kolmantena päivänä saanut töitä. Armeniasta hän oli ensin lähtenyt Moskovaan ja hän ilahtuikin, kun sai Jussin kanssa puhua venäjää. Juttelimme niitä näitä politiikasta ja muusta. Häntä oli helppo ymmärtää, koska hän kuten mekään ei puhunut englantia nopeasti.

Lentokenttäterminaalin edessä oli virkailijan näköisiä miehiä, jotka kysyivät, tarvitsemmeko apua. Kummastelimme, mitä apua me nyt tarvittaisiin, kun matkalaukuissa oli rullat alla. Avusta olisi pitänyt maksaa. Selvisi kyllä sitten, miksi tällainen palvelu. Matkalle kirjautuminen piti tehdä nimittäin itse tietokonepäätteen avulla. Onnistuimme aika pitkälle, mutta matkalaukkuihin kiinnitettäviä lappuja emme saaneet koneesta ulos. Jouduimme pyytämään pakkauksia vastaanottavaa naista apuun. Näitä oli muutamia tiskin takana ja koko ajan he joutuivatkin matkustajia neuvomaan. He vaikuttivat kyllästyneiltä neuvomaan enkä ihmettele. Luultavasti kirjautuminen olisi mennyt jouhevammin ilman tietokonetta - ainakaan sen ohjelma ei ollut käyttäjäystävällinen, jos meikäläiset atk-ammattilaiset eivät niistä selviä ilman apua. Kovin hyvää toimivuutta ei ollut sekään, että lipuissamma luki portti 81, mutta lähtöportti ilman mitään kuulutusta tai ilmoitusta muuttui kesken kaiken portiksi 82. Jos Jussi ei olisi ollut tarkkaavainen, niin en minä ristisantehtäviltäni olisi huomannut mitään vaan olisin kiltisti odottanut näyttöruudulle ilmestyvän Las Vegas ja antanut lentoni mennä omia aikojaan.

Lentokoneessa katselimme ruskeaa hiekkaerämaata. Kuivaa oli, vihreää väriä ei näkynyt paljonkaan, asutusta vain harvakseen. Kone oli niin pieni, että käsimatkatavarat oli kerätty, merkitty ja viety jonnekin. Saimme ne heti koneesta ulos tultua. Sitten lentokenttähalliin, joka oli kuin valtava pelisali. Pelikoneita oli satoja. Kävelimme pitkään ja sitten ajauduimme terminaalijunaan, josta piti nousta oikealla terminaalilla ulos. Oli siis ollut katsottava valmiiksi koneesta tullessa, minne matkalaukut tulisivat. Matkalaukkukaruselleja oli useita, meidän numero 13. Laukut tulivat nyt kuten koko matkan aikana melko nopeasti. Täällä ei ollut huumekoiria tutkimassa matkatavaroita. Sellaisen näimme vain Rarotongan kentällä. Ulkona oli taksijono ja taas nainen, joka ohjasi meidät järjestyksessä yhteen autoon. Nyt kuskina oli nuori mies, joka oli rempseän oloinen. Hän jutteli koko matkan eikä hermostunut liikenteestä, joka oli ruuhkainen. Oli nimittäin tulossa pitkä viikonloppu, sillä maanantaina olisi USA:ssa Memorial Day, joka on aina toukokuun viimeisenä maanantaina. Monilla on silloin vapaata töistä. Hän kehui meille hotellia, jonne olimme menossa. Ballys on hyvällä paikalla keskustassa.

Las Vegasin hotelleja ja muotitaloja - vinojakin.	Luxor-hotellin sisältä.	Iltanäkymä hotellihuoneen ikkunasta.

Astuttuamme hotellin aulaan olimme jonkin aikaa ymmällä. Oli valtava määrä pelikoneita, mutta missä kirjautua. Viimein huomasimme aulassa kiemurtelevan pitkän ihmisjonon, joka ilmeisesti odotti kirjautumaan pääsyä. Ei muuta kuin hännille, vaikka olisi jo haluttanut päästä huoneeseen. Virkailijoita oli useita, mutta asiakkaat viipyivät tuskallisen kauan tiskillä. Ihmettelimme, mikä se nyt voisi noin kestää. Kun viimein pääsimme tiskille, ei meilä mennyt kauaa. Ojensimme voucherin ja kohta saimme avaimet. Huoneen numero oli 2306. Menimme hisseille ja emme löytäneet hissiä, joka veisi toiseen kerrokseen. Ajattelimme väärin, että 2 huonenumeron edessä tarkoitti toista kerrosta. Kerroksemme olikin tietysti 23. Huone oli jälleen iso. Näköala oli Eiffel-tornille, muttei kadulle. Viipyisimme vain yhden yön, sillä seuraavana päivänä matkustaisimme Grand Canyonille. Palaisimme takaisin ja silloin pyysinkin huoneen Cesar-palatsille päin, koska siitä oli myös hyvä näköala pääkadulle.       

Bellagion hotelin edustalla maailman korkein musiikin tahtiin toimiva suihkulähde. Takana hotellit Ballys ja Paris.	Automaattijunan tummennetun lasin takaa otettu kuva.	Hotellimme Ballys sisäänkäytävä.

Las Vegasiin siis palattiin kanjoniretken jälkeen ja silloin me tutustuttiin siihen paremmin. Lähes kaikki kasinohotellithan ovat saman kadun Las Vegas Buleward Streetin (Las Vegas strip) varrella. Väliä kulkee automaattijunia ilmarataa pitkin. Aluksi kävelimme, mutta huomasimme, että jaksamme enempi, kun käytämme juniakin, sillä ulkona oli kuuma. Jokaisessa hotellissa oli kasinokerros ja pelaajapaikkoja valtavasti. Pelejä oli monenlaisia. Emme ymmärtäneet niistä mitään, mutta joskus Suomessa olin painellut hedelmäpeliä ja tiesin, että voittaa, jos saa samoja kuvioita rinnakkain. Tämä rahapelikokemukseni oli tietysti vaatimaton, mutta Jussilla ei ollut sitäkään. Istuin koneen ääreen ja laitoin dollarin. Painelin kaikki mahdollisia nappeja ja viimein kone mykistyi ja suolsi sisuksistaan paperilapun, joka oli kuitti 24 sentin voitostani. Ymmärrettävistä syistä en lunastanut voittosummaa vaan tallensin sen Las Vegasin pelihelvetin matkamuistoksi.

Vaikka Las Vegas on eräänlainen lumekaupunki, jossa on Pariisi, Rooma, Venetsia, New York, Luxor jne. tunnettujen muistomerkkien kookkaine kopioineen, niin ei voi välttyä sen vaikuttavuudelta (video). Varsinkin illalla, kun neonvalot pääsevät oikeuksiinsa, se on upea (video). Hotellit ovat toinen toistaan ylellisempiä. Ihmisiä on kaduilla paljon. Osa kuvauttaa itsensä aidon näköisen Elviksen tai Michael Jacksonin kanssa. Ruokapaikkoja on paljon ja tietysti kasinoita. Mitään häiriökäyttäytymistä emme nähneet. Kuuma oli ja siksi kaduilla oli useita pullotetun veden myyjiä. Meille tuli tavaksi vitsailla heidän leveää hokemaansa "One dollar water, one dollar water" - ei tietenkään heidän kuultensa, mutta keskenämme se sai meidät nauramaan katketaksemme.

Ballys-hotelliamme vastapäätä oli hienostohotelli Bellagio. Sen edessä oli tekojärvi ja siinä musiikin mukaan toimiva vesisuihku-esitys (video1, video2) noin puolen tunnin välein. Se suihkusi tosi korkealle välillä - muistaakseni korkeimmalle maailmassa. Esitykset olivat aina erilaisia. Hotellin aulassa on kaunis kattoon kiinnitetty lasikukkateos. jossa on 2 000 kukkaa. Nämä yksiä niistä ihmeellisyyksistä, mitä kaupunki tarjoaa. Viereinen hotelli Paris taas sisälsi paitsi Eiffeltornissa ravintolan, niin ranskalaisen sisäkadun, jossa oikean näköinen taivas oli kattona. Iltaisin oli esityksiä paisti maksullisia sisätiloissa, niin kaikille ilmaisia ulkona kuten mm. aidon tuntuinen meritaistelu. Yhtenä iltana ostimme liput Bally's Jubileehen (104 USD yht.). Se muistutti syksyllä näkemäämme Moulin Rougessa Pariisissa näkemäämme revyytä. Minusta se oli jopa parempi, muttei Jussista, koska Pariisissa saatiin aitoa samppanjaa.

Löysimme hotelli Luxorista aivan mainion buffetin. Hinta vain n. 16 dollaria ja syötävää oli kaikenlaista. Tarjoilupöydissä oli italialanen ruoka (sen sivuutin heti), amerikkalainen ja itämainen, jossa oli parhaat ruoat. Juomia oli valittavana useita ja salaatit olivat aivan ihania. Parasta oli kuitenkin monenkirjava jälkiruokapöytä ja sen Crème brûlée.

Kävimme Madame Tussaudin vahakabinetissa. Siellä oli mukava kuvata itsensä jonkun kuuluisuuden seurassa eli valemaailma sai jatkoa. Koska vaha on hieman ruskean väristä, niin parhaat nuket olivat sellaisista, joiden ihonväri muutenkin on valkoista tummempi. Barak Obama oli hyvä, mutta kyllä Johnny Deppkin merirosvoasussaan oli makea. Jussi kuvautti itsensä tietysti Madonnan vieressä.

Grand Canyon 29. - 30.5.2011

Emme olleet matkustaneet Las Vegasiin sen kasinoiden vuoksi vaan siksi, että sieltä tehtiin helikopterilentoja Grand Canyonille. Olimme tilanneet matkan jo Suomesta ja maksaneetkin (780 € yht.), että varmasti pääsisimme lennolle ja yöpymään ranchille. Kaupungissa oli kuitenkin useita firmoja, joten kyllä retken varaamisen olisi huoletta voinut jättää paikan päälle ja ehkä oltaisiin saatu halvemmallakin.

Vaikka hotelliin sisäänkirjautuminen olikin hidasta ja vaati jonottamista, niin pois pääsi helposti, Ei tarvinnut muuta kuin pudottaa täytetty uloskirjautumislomake laatikkoon. Jos jotain maksuja olisi, niin heillähän oli meidän luottokorttitietomme, jotka asiakkaalta aina tarkistetaan sisäänkirjautuessa. Matkalaukut jätimme hotellin säilöön ja otimme vain reput mukaan retkelle. Koska hotelli piti luovuttaa klo 11 ja meitä tultaisiin hakemaan klo 13, meille jäi aikaa pompotella hotellilla. En tiedä, johtuiko repuistamme vai mistä, mutta meiltä tultiin useampaankin otteeseen kysymään, mistä olemme. Selitimme tietysti, mutta kerran jo kysyin, että miksi asiaa meiltä tiedustellaan. Nainen selitti, että he voivat auttaa erilaisissa asioissa kuten esimerkiksi esitysten tilaamisessa. Koska nämä kyselijät olivat hyvin ystävällisiä ja hymyilivät, niin en sen kummemmin enää ihmetellyt asiaa. Pieni epäilys jäi kuitenkin, että oliko palkattu auloihin joutilasta väkeä tekemään näitä pieniä keskusteluhetkiä terrorismin uhan vuoksi.

Jo edellisenä päivänä olimme tutkineet hotellin pohjakaavaa sekä ottaneet ilmansuunnat kompassilla selville, jotta osasimme odottaa helikopterikentälle hakijaa oikeassa paikassa eli North Tower Entrancen kohdalla. Tämä jo kertoo siitä, miten suuria hotellit ovat. Kun niihin menee sisälle, niin aikaa menee löytää oikea uloskäynti. Las Vegasissahan on maailman suurin hotelli MGM.

Hoover-pato, josta Las Vegas saa energiansa.	Grand Canyon. Kuva helikopterin ikkunasta.	Laskeutuminen ranchille. Takana Spirit Mountain.

Auto tuli ajallaan ja meidät vietiin toimistoon, jossa jouduimme täyttämään erilaisia kaavakkeita. Meidän oli vielä katsottava turvallisuusfilmi siitä, miten kopterissa piti käyttäytyä ja sitten tietysti kaupiteltiin henkilökohtaisen filmauksen DVD:tä, joita emme tietenkään halunneet. Olihan meillä omat kamerat. Kopterissa ei saanut kuvata salamalla, mutta muuten kyllä.

Oli aika pilvinen sää ja juuri kun olimme menossa kopteriin, taivaalta ripsahti sadepisaroita (taksikuski oli valistanut meitä, että sadetta on vain noin viitenä päivänä vuodessa) ja tuuli kamalasti. Mitenhän selviäisimme ilmassa, mutta taas kuin taikaiskusta ilma kirkastui, kun lähdimme nousuun. Ehkä tuulikin loppui, koska kone ei heilahdellut pahemmin. Minut istutettiin aivan eteen, jossa jo jalkojeni juurestakin pystyin seuraamaan maisemia. Jussi joutui taakse ja pahaksi onneksi sivuikkunasta vesipisarat eivät hävinneet. Minä edessä olisin saanut parempaa videota (video). Meitä oli vain viisi ja kaikilla kuulokkeet, josta kuulimme lentäjän selostukset. Koskaan ennen helikopterissa olleena minua ensiksi ihan huikaisi, kun lensimme kaupungin yllä, mutta lento tuntui sen verran turvalliselta, että keskityin maisemista nauttimiseen.

Lento kesti noin 50 minuuttia. Ensin lensimme Hoover-padolle (video). Kuivan erämaan halki virtaavan Colorado-joen vesi pakkautuu tänne ja täältä se sitten johdetaan Las Vegasiin, jossa sitä ei säästellä vesisuihkuissa. Maisema oli vuoristoista. Joitakin tekojärviä nähtiin matkalla ja kieleke, joka on ristitty "Thelma ja Louise"-elokuvan mukaan. Elokuvan loppukohtauksessa naiset ajoivat rotkoon tietä pitkin, joka selvästi erottui. Loppumatkasta ymmärsin, että nyt tullaan varsinaiseen kanjoniin, sillä kuulokkeista alkoi soida Straussin "Näin puhui Zarathustra" kuten elokuvassa "Avaruusseikkailu 2001". Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, hengitys meinasi salpautua. Niin upeaa oli syöksähtää kanjoniin. Mitään sen kaltaista elämää suurempaa kokemusta en muista. Mitkään videot tai valokuvat eivät pysty sitä kokemusta välittämään: miljoonia vuosia vanhat kivikerrokset punaisen ruskeina aivan lähietäisyydellä!

Kanjonin jälkeen alkoi olla vihreämpää ja tasaisempaa, sillä laskeuduimme ranchille (video), jossa yöpyisimme. Hevoskärryt olivat vastassa ja sitten saimme mökin. Toinen vaihtoehto olisi ollut tiipii, mutta koska meillä oli vain heppaisesti vaatetta, niin mökki oli järkevämpi. Se olikin viihtyisä villin lännen tyyliin sisustettuna. Siinä oli jopa parvikin ja kylpyhuoneessa käsisuihku.

Olisimme voineet lähteä ratsastusretkelle erämaan poluille. Hevosiahan ranchilla oli kymmeniä, enkä epäillytkään, etteikö oltaisi pysytty niiden selässä. Emme edes hinnan vuoksi jättäneet ratsastusta väliin vaan halusimme omin päin vaeltaa kävellen erämaassa. Koko maisemaa vallitsee suuri vuori Spirit Mountain (video). Kaktuksen kaltaiset Joshua-puut ihastuttivat, mutta ne olivat hyvin piikkimäisiä lehdiltään. Emme tienneet vielä paikan päällä puun nimeä Vasta kotona Jarkko osasi minua valistaa. Ranchi sijaitsee keskellä mormonien vaellusreittiä. Täällä on kuvattu lännen filmejä, mikä oli helppo uskoakin (video). Hieno oli myös keltainen väri, joka varsinkin aamulla ja illalla kultasi tienoot. Illalla istuimme nuotiolla ja country-laulaja piti yllä tunnelmaa mustan tähtitaivaan alla. Harmi vaan, että piti lähteä sisälle, kun alkoi tulla kylmä ja aamulla oli aikainen takaisin paluu. Kanjoni-reissu oli matkamme kohokohtia. Sitä ei olisi missään tapauksessa kannattanut jättää väliin.

Arizonan Joshua trees.	Arizonan Villissä Lännessä.	Ranchin Tiipiit aamun keltaisessa valossa.

Koska olimme jo aamulla aikaisin Las Vegasissa, menimme heti sisäänkirjautumaan. Jono oli jo muodostunut. Halusimme huoneen samasta siivestä, mutta toiselta puolelta hotellia ja mahdollisimman korkealta. Meille sanottiin, ettemme saa huonetta uudelta puolelta, koska viivymme niin kauan kuin neljä päivää. Ennen retkeä olimme yöpyneet vain yhden yön ja siksi olimme saaneet huoneen uudelta puolelta. Nyt ei ollut mitään mahiksia. Hyvin outoa ja olimme hieman harmistuneita. Pääsisimme kuitenkin aikaisemmin huoneeseen, kunhan se valmistuisi. Virkailija kehotti meitä kuitenkin katsastamaan huoneemme sieltä vanhalta puolelta. Menimme nyt kymmenenteen kerrokseen ja pyysimme siivoojaa näyttämään huoneen, jos se on valmis. Ystävällinen tyttö sanoikin, että hän siivoaa sen heti. Kävimme huoneessa ja totesimme sen itse asiassa paremmaksi kuin uudella puolella olevan. Riensimme alas kertomaan, että huone on valmis - pienen jonotuksen jälkeen tietysti. Virkailija kertoi, ettei ole valmis, koskei näy tietokoneella. Ei muuta kuin ylös ja tarkistamaan, oliko tyttö muistanut ilmoittaa, että huone on valmis. Kyllä oli, olinhan antanut hänelle aika hyvän tipinkin. Alas siis ja jonottamaan. Ei vieläkään. Jonotettuamme viisi kertaa saimme vihdoin avaimet. Olin luullut, että huoneen valmiiksi saattaminen tarkoittaisi sen siivoamista, mutta se olikin kiinni siitä pahuksen computer-miehestä, joka ei vaivautunut painamaan sitä kirottua tietokonenappia. Toisaalta, hotellin ei olisi tarvinnut antaa meille huonetta vielä aamupäivällä, mutta jotenkin tuo hyppyyttäminen tympäisi.

New York 2. - 5.6.2011

New York, New York, unelmien kaupunki! Vihdoinkin pääsisin sinne. Las Vegasissa nautimme vielä aamukahvit hotellilla. Olin oppinut, että otamme vain yhden kahvin ja kolme kuppia. Osan kaadoin itselleni ja Jussi sai laittaa kermat ja sokerit omaansa. Sitten jäähdyttelin omaa puolikastani pahvimukista toiseen. Sitä ennen olin joutunut kaatamaan aina puolet kahvista roskiin. Tarjonta oli taas lähinnä pullia, mutta sain kuin sainkin croissantin. Koko USA:ssa oleskelun ajan kummastelin heikäläisten ruokatapoja. Las Vegasissakin, jossa oli buffet-pöydässä tarjolla usean eri maan herkkuja, näyttlvät ranskalaiset ja perunalastut maittavan amerikkalaisille eniten. Ja lihaviahan oli paljon - ei mitään tavallisia suomalaisia pullukoita vaan aivan mahtavia tankkeja hehtaaritakamuksineen. No, amerikassahan kaikki on suurta... Olin aiemmin Suomessa hieman närkästyneenä lukenut Gustav Hägglundin haastattelun, jossa hän kertoi eniten inhoavansa lihavia naisia. Nyt ymmärrän häntä, sillä hän oli vastikään ollut matkalla Ameriikoissa.

Las Vegasissa meihin iski pihiys, kun lentokenttätaksit tulivat yleensä tippeineen melko kalliiksi. Ajattelimme shuttle-taksia ja kohta hotellin edustlle sellainen tulikin. Nehän on tietysti tilattava, mutta menin ölvinä kysymään, että pitääkö tällainen tilata. Kuski sanoi, että se on 7 dollaria per henki ja sisään vaan. Näin mukavasti päästiin kentälle, vaikka lähtöselvitystiskin löytyminen tuotti jonkin verran hankaluuksia. Lipuissamme oli United Airlines, mutta sen operoikin Continental, joten piti mennä Continentalin tiskille. Kun löysimme omamme, niin nyt jo osaavina riensimme tietokoneen kimppuun kirjautumaan. Sormi meni taas suuhun, sillä lopussa kone pyysi luottokorttia. Mitä ihmettä, eihän matkalaukuista mene maksua. Kyllä vain. Oli kysyttävä useammalta virkailijalta, kun en ottanut uskoakseni. Hinta oli vielä aika iso (25 USD/laukku). Kuulemma Euroopan halpalentoyhtiöissäkin on sama käytäntö. Toisaalta hyvä asia olisi, että laukuista aina otettaisiin aina hinta ja vielä painon mukaan. Eipähän ihmiset raahaisi matkoille tavaraa siihen malliin kuin nyt. Kannatan jopa matkustajien omankin painon huomioon ottamista maksuissa. Lento kesti alle 5 tuntia. Kone oli vaatimaton. Uuden Seelannin lentokoneiden loistokkuudesta ei ollut jälkeäkään.

Newarkin kentälle tultua päätimme kokeilla taksin sijasta junaa. Olihan matkaakin Manhattanille 26 km ja varsinkin, kun hotellimme Pennsylvania oli pääasemaa Penn vastapäätä. Meillä oli matkalla vain kaksi matkaopaskirjaa - Berlitzin "Singapore" ja Markus Lehtipuun "New York". Olin karsinut matkatavaroista kaiken painavan kuten kirjat ja jättänyt vain nämä kaksi pientä matkakirjaa. Kyllä minua sitten närkästytti, kun Jussi kaivoi omasta laukustaan paksun opuksen "Englannin keskeinen sanasto aiheittain". On kuulema hyvää matkalukemista. Yleensä matkakohteessa saa tietoa paikasta, mutta nyt Jussi perehtyi Lehtipuun kirjaan Siitä selvisi, että kentältä pääsee Air Train sukkulajunalla Newark Liberty International Airport Stationille ja siitä eteenpäin vaihdolla NJ Transit-junalla New Yorkin Penn Stationille. Air Train löytyi kolme kerrosta ylempää kuin Baggage-kerros. Sieltä piti valita Rail Link- eikä terminaaliasema. Lehtipuun mukaan robotin kuljettamaan sukkulajunaan olisi pitänyt ostaa lippu, mutta mitään lipunmyyntiä ei ollut. Lentokentän sukkulajuna olisi siis ilmainen ja vei meidät pääteasemalle noin 7 minuutissa. Pääteasemalla Newark Liberty International Airport Stationilla liput ostettiin automaatista. Kone kysyi pääteaseman yms. ja lopuksi luottokorttia. Siihen meinasi tyssätä, kun ohjelma ei hyväksynyt korttia. Kokeiltiin molempien korttia, mutta ei. Onneksi virkailijanainen tuli apuun ja sanoi, että luottokorttia pitää käyttää hyvin nopeasti koneessa. Se auttoi. Hyvä selitys on, että kukaan sivullinen ei ehdi napata sitä, kun itse kirjoitat tunnusta. Lippu maksoi vain vain 12,50 USD. Junan ikkunasta ei ollut mitenkään mieltä ylentävää näkymää. Melko synkkää oli. Kun saavuttiin Manhattanille, niin juna menikin sitten tunnelissa ja itse kaupunkia näimme vasta, kun nousimme asemalta maan pinnalle. Hotelli oli vastapäätä.

Times Square illalla.	Vapauden patsas kuvattu lautalta.	Manhattanin downtown kuvattuna lautalta.

Olin jo matkalle lähtiessä huomannut virheen siinä, että olisimme vain kolme päivää New Yorkissa. Aivan yhtä hyvin olisimme voineet olla viikon, kun minnekään ei ollut kiirettä. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, liput varattu ja maksettu. Ehkäpä tulisimme tänne toisen kerran. Saimme kuitenkin lyhyessä ajassa paljon nähtävää, mutta kokopäivätyöstä se kävi. Silti ei väsyttänyt, sillä kaikki oli niin mielenkiintoista.

Penssylvania hotellihuone oli melko pieni ja kulunut. Huoneen ovi muistutti sellin ovea ellei sitten ollutkin. Silti se on sijainniltaan niin hyvä, että sitä kannattaa suositella. Lähdimme heti matkalaukut huoneeseen nakattuamme ulos. Iltavalaistuksessa huomasimme nurkan takaa pilkottavan Empire State Buildingin, lapsuuden muistoissa maailman korkeimman rakennuksen, mikä lie nykyisin. Historiallisesti kuitenkin merkittävä rakennus. Sinne pääsikin jonottamatta ihailemaan öistä kaupunkia.

Guggenheim -museorakennus. Vapaa sisäänpääsy lauantaina.	WTC-alue restauroinnissa.	Restaurointi puoleksi valmis.

Aamulla nukuttiin yhdeksään asti, koska kelloa oli siirretty kolme tuntia eteenpäin. Metroasema oli lähellä, joten sinne. Päivälippuja ei ollut, mutta 7 päivän lippuja hintaan jotain 29 USD. Kertalippu maksoi 2,5 USD. Matkustettiin suoraan Downtowniin Express-metrolla, joka ei pysähdykään kaikilla asemilla. Mitään kuulutuksia ei ollut eikä mistään selvinnyt missä mennään. Taskussa on kärpäslätkän kokoinen metrokartta, ja vaunun seinillä ei ollut selkeää kaikkialle näkyvää piirrosta metrolinjoista ja asemista - saati sitten elektronista ilmoitustaulua. Vain ikkunasta oli tiirattava kulloisenkin aseman nimi. Asemat olivat rumempia kuin Pariisissa, Berliinissä, Pietarissa ja Moskovassa. Silti oli aivan turvallista. Yleinen mielikuva New Yorkin metron vaarallisuudesta osoittautui täysin vääräksi. Nähtävästi jo 90-luvulla aloitettu nollatoleranssi on tehonnut metrossa ja muuallakin New Yorkissa.

Meitä kiinnosti käydä hävitettyjen kaksoistornien WTC muistopaikalla. Se olikin restauroinnin alla, mutta jo puoleksi valmis. Paikalle oltiin rakentamassa kahta uutta korkeaa tornia. Kävelimme Wall Streetin läpi rantaan, jossa ihailimme Brooklynin siltaa. Jussi luki kirjasta, että rannasta lähtee ilmainen lautta, josta on hyvät näköalat kaupunkiin ja Vapauden patsaalle. Kävelimme siis Manhattanin eteläkärjen Whitehall Ferry Terminaliin, josta todellakin lähti puolen tunnin välein lautta Staten Island-saarelle. Lautta oli ilmainen, mutta siitä piti poistua saarella ja tulla toisella lautalla pois. Lautalta nähtiin se monista kuvista tuttu Manhattanin silhuetti ja Vapauden patsaskin näkyi, ei nyt ihan läheltä, mutta kameran zoomilla saatiin siitä hyviä kuvia.

Downtownista hypättiin metroon ja nyt Updown Bronxia päin. Hypättiin pois 33 Streetillä. Manhattanilla on helppo kulkea, kun kadun nimet on numeroitu kartassa vaakasuoraan kasvaen pohjoiseen päin ja ilmoitettuna, onko itään vai länteen 5. Avenuelta käsin, joka halkoo Manhattania pohjois-eteläsuunnassa keskeltä.

Siistiydyttyämme hieman hotellilla lähdimme kokemaan taidetta. Oli perjantai ja juuri silloin MoMa (Museum of Modern Art) päästi ihmisiä ilmaiseksi sisään. Museossa sai jopa kuvata ilman salamaa. Siellä oli paljon kuvista tuttuja tauluja 1800-1900-luvulta. Otin valtavan määrän kuvia ja olin aivan innoissani. Meinasi ihan itku tulla, niin ihanaa oli nähdä omin silmin suurien taiteilijoiden töitä. En hyväksy, että rikkaat pitävät taidetta kassakaapeissa, joissa ne merkitsevät heille vain sijoitusta, vaikka katsottaviksi ne on maalattu. Tulimme ulos museosta ja lähdimme kulkemaan eteenpäin kohti Lexington Avenueta. Jonkun ajan kuluttua huomasimme, ettei kaikki ollutkaan kohdallaan, sillä Avenuen numerot kasvoivat, eivätkä vähentyneet. Olimme menneet siinä harhaan, että tulimme museosta eri ovesta ulos kuin mistä menimme sisään. Kun aurinkoa ei pilvenpiirtäjiltä näe, niin ilmansuuntia ei tiedä, ellei käytä kompassia ja niinhän me teimmekin. Ei ehditty paljon kulkea väärään suuntaan, kun virhe huomattiin. Pääsimme haluamallemme metroasemalle ja ajoimme 86 Street-asemalle. Kävelymatkaa Guggenheim-museolle oli muutama kadunristeys. Markus Lehtipuun opaskirjan mukaan siellä piti olla ilmainen sisäänpääsy juuri tällöin.

Broadwayllä olisi ollut teatteria.	Jussi antoi jo Nasdaqille anteeksi taannoin kärsimänsä pörssitappionsa.	Chuck Close: Lucas, 1986-87 Met:ssä.

Ihmeellisen näköinen, hieman Alvar Aaltomainen rakennus erottui jo kaukaa. Emme olleet ainoat, jotka harmittelimme talon edessä, sillä museo oli jo kiinni. Kuvasimme rakennusta, joka itse asiassa on museon kiinnostavin kuvauskohde. Samaan aikaan Helsingissä keskustellaan, sallitaanko Guggenheimin museota rakentaa Helsinkiin. Kyllä kannattaisi, sillä näitä museoita on vain muutama maailmassa ja kaikkialla ne vetävät yleisöä ja matkailijoita puoleensa.

Kävelimme viereisessä Central Parkissa. Se näytti olevan kuntoilijoiden suosiossa: hölkkääjiä ja pyöräilijöitä tuli jatkuvana solkena ja kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta kulkivat samaan suuntaan pitkin järven rantatietä. Takaisin tullessa, jouduimme tekemään pienen ylimääräisen koukkauksen, kun metro ei pysähtynytkään asemallamme. Meidän olisi pitänyt ottaa local metro, mutta ne olivat tupaten täynnä. Metrokartasta piti ihan suurennuslasilla katsoa, millä asemalla mikäkin juna pysähtyy. Vaihdolla pääsimme sitten, minne halusimmekin.

Seuraavana aamuna kävimme etukäteen tarkistamassa paikat, joissa lentoasemalle lähdön liput saadaan NJ Transit-junaan ja millaiset automaatit siellä oli sekä miltä asemasillalta juna lähtisi. Meillähän tulisi olemaan kaikki matkalaukut mukana raahattavana. Etsimme hissien ja liukuportaiden paikat. Kun oli selvää, miten huomenna toimisimme, lähdimme kävellen läpi West Siden puertoricolaisten korttelien Intrepid Sea, Air & Space Museumiin. Tarkoituksella menimme Times Squaren kautta, jonne hotellilta oli vain muutama sata metriä. Aukio olikin näkemisen arvoinen. Ihmisiä oli paljon ja suuret valtavan kokoiset mainostaulut liikkuvine kuvineen olivat näkemisen arvoisia, vaikka ei tunnustautuisikaan markkinavoimien ystäväksi. Tänne palasimme vielä illalla (video), sillä silloin aukio oli vielä vilkkaampi saatikka kun oli lauantai.

Lentotukialuksen Intrepid Sea, Air & Space Museum (24 USD/hlö) oli tietysti Jussin valinta (video), mutta kyllä minäkin niitä lentokoneita katselin ja Concordekin oli kaunis. Jussi oli innoissaan, kun näki Avengerin, Sabren, Mig-15:n, Mig 17:n, Mig-21:n, Kfir-hävittäjän, Super Etendarin, Intrruderin, Sea Harrierin, Cobra-taistelukopterin, Phantom-koneen, Tomcatin ja huippunopean SR-71:n. Lentosimulaattoriin emme halunneet mennä sekoittamaan aivojamme. (video)

Palatessamme huomasimme joutuneemme kadulle 46, jossa oli paljon etnisiä ravintoloita. Tänne tulisimme syömään illalla kuten tulimmekin. Nyt lähdimme uudelleen Guggenheimin museoon, koska se oli pitempään auki lauantaisin. Kävikin niin, että siellä oli ilmainen sisäänpääsy klo 5.45 lähtien. Aikaa oli vielä yli tunti ja siksi menimmekin ensin lähellä olevaan suureen New Yorkin merkittävimpään museoon Met (Metropolitan Museum of Art). Siellä oli myös lauantain ilmainen sisäänpääsy tai paremminkin siten maksullinen, että sai maksaa mitä halusi, vaikka dollarin tai ei mitään. Suositus oli se virallinen jotain 20 dollaria. Maksoimme dollarin. Museo oli niin laaja, että sieltä kannatti hakea vain kiinnostavimmat kohteet. Kiinnostava oli Egyptistä kivi kiveltä tuotu Dendurin temppeli, mutta paljon muutakin kiinnostavaa oli. Täällä sai myös kuvata ilman salamaa. Museoon kannattaisi varata useampia tunteja, mutta meillä oli vain 90 minuuttia aikaa.

Sitten menimmekin Guggenheimiin, nyt jo kolmannen kerran. Maksoimme nimellisen dollarin ja pääsimme nyt vihdoin sisään. Jussi vitsaili, että New Yorkin parhaimmissa museoissa on toteutunut kommunismi: sisään joko ilmaiseksi tai vain dollarilla ja nauttia sai halunsa mukaan. Tilanne museossa oli kuin Kiasmassa, että käytäviä on paljon, mutta taidetta vähän. Toisessa kerroksessa oli Gezanne, Manet, Seurat jne. Kolmannessa kerroksessa koko osasto oli Kandinsky at Bauhaus (20-30 luvut) -aiheelle. Missään ei saanut kuvata. Hurja oli seuraava osasto, sillä kaikki seinät oli päällystetty aidoilla dollareilla. Hans-Peter Feldmann oli saanut v. 2010 Bossin palkinnon 100 000 dollaria ja protestina taiteen kaupallisuudelle ja pörssiarvolle tapetoinut koko summan seinään.

Paljon jäi New Yorkiin katsomista mahdollista seuraavaa kertaa varten, mutta paljon ehdimme nähdä näinkin lyhyessä ajassa. Pääsimme museoiden lisäksi seuraamaan katuvilinää (video). Haikailin kyllä Broadwayllä, että olisi ollut mukava käydä katsomassa joku musikaali. Kadulla oli näyttötaulu, jossa näkyi saman päivän esitykset puoleen hintaan. Niillä oli menekkiä.

Seuraavana päivänä osasimme suunnitellusti matkustaa junalla lentokentälle. Manhattanilta NJ Transit-junalla Newark Airstationille ja sieltä lentokentän sukkulajunalla Air Trainilla terminaaliin B. Kumpa muuallakin olisi yhtä sujuvaa. Vajaan 8 tunnin lentomatka Tukholmaan alkoi. Edessämme istui nuoripari, joka oli onnistunut saamaan paljon jalkatilaa hätäuloskäynnin kohdalta. Silti tila ei tuntunut heille riittävän, vaan heidän oli taitettava selkänojat meidän syliimme. Huomautimme asiasta, mutta se ei auttanut mitään vaan päinvastoin tilanne paheni. Eivät edes ruokailun aikana viitsineet nostaa istuinnojaa pystyyn. Emme nyt sentään viitsineet aloittaa tappelua, koska se olisi voinut tulla kalliiksi. Tällaistakin on tapahtunut maailmalla. Kone oli Scandinavian Airlines ja se oli melko tilava onneksi. Saimme hyvää ruokaa ja elokuviakin pystyi katsomaan omalta näytöltä. Matka meni nopeasti ja yökin siinä taisi hurahtaa, vaikka meille aika oli jotain muuta. Olin yrittänyt aina laskea, että pysyisin mukana, mikä aika Suomessa ja mikä aika lähtömaassa ja tulomaassa. Olimme milloin alkukesässä, milloin alkutalvessa. Saatoimme lähteä matkaan tänään ja tulla perille eilen. Onneksi aikaerot eivät vaikuttaneet meihin mitenkään vaan nukuimme aina hyvin. Oulun Matkatoimiston Henna oli jälleen osannut valita meille sopivat lentoaikataulut ja hotellit parhaimmista paikoista.

Tukholman kentällä alkoi tuntua siltä, että ollaan tultu sivistyksen pariin. Kenttä oli hienompi kuin mikään USA:ssa näkemämme. Vessassa vesihanat toimi järkevästi eikä vessan pyttykään kesken toimituksen alkanut huuhtoa pyttyä, mikä oli monesti säikäyttänyt minua USAssa. Pytyn vesikin oli oikealla tasollaan. Mutta vasta Helsingissä toimi ilmainen netti kentällä, tosin siihen piti kirjautua eikä se ihan joka kohdassa toiminut, mutta kun tultiin Oulunsalon kentälle, niin PanOulu paukahti heti iPhoneen ilman mitään kirjautumisia. Jotenkin oli sellainen tunne, että ollaan tultu toimivan tekniikan maahan. Matkalla oppii huomaamaan, että maailmalla kaikki ei toimi kuin kotimaassa. Oulu osoittautui olevan vapaiden langattomien verkkojen suhteen ylivertainen kaikkiin muihin kaupunkeihin verrattuna, joissa matkallamme kävimme. Tulee kiinnittäneeksi pieniin yksityisasioihin huomiota ja miettineeksi, miksi näin ja eikö toisin olisi parempi. Kaikelle on kuitenkin oma syynsä ja ihmiset hyvin samankaltaisia.

Maailmanympärimatkoja ja yleensäkin kaukomatkoja voi tehdä eri tavoin. Valmiit matkat ovat siitä ikäviä, että niissä joudutaan menemään aikataulujen mukaan. 20 minuuttia aikaa ja sitten bussiin, syömään klo 18 jne. Omalla matkalla saa tehdä juuri niinkuin haluaa. On aidommin ulkomailla, kun ei kuule suomenkieltä. Me kuulimme ensimmäisen kerran suomenkieltä New Yorkissa laivamuseossa. Hintakin tulee halvemmaksi, kun ei tarvitse olla kalleimmissa hotelleissa. Hotellissahan käydään vain nukkumassa, peseytymässä ja vaihtamassa vaatteita. Retket eivät ole kalliita, kun tilaa ne paikan päällä. Ja onhan se paljon antoisampaa kulkea itse kuin katsella bussin sameasta ikkunasta: Nyt vasemmalla se ja se ja oikealla se ja se rakennus. Television matkaohjelmistakin saa paremman kuvan. Reppureissaaja saa varmaan aidoimman kuvan, mutta tällaisille iäkkäämmille, mutta hyväkuntoisille ihmisille sopii paremmin itseräätälöity matka, jonka käytännön järjestelyt annetaan matkatoimiston järjestettäväksi.

Kun sitten Suomessa alkoi heti helteet, niin mitään valittamista ei minulla kotimaasta ole. Ja vesihanasta saa hyvää puhdasta vettä!

Teksti: Kaarina Kaukoranta
Kuvat: Juhani ja Kaarina Kaukoranta
Videot: Juhani Kaukoranta